Vanhuspalvelulaki edellyttää, että kunta laatii suunnitelman toimenpiteistään ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden, toimintakyvyn ja itsenäisen suoriutumisen tukemiseksi sekä iäkkäiden henkilöiden tarvitsemien palvelujen ja omaishoidon järjestämiseksi ja kehittämiseksi. Suunnitelmassa on painotettava kotona asumista ja kuntoutumista edistäviä toimenpiteitä.

Helsingissä tällainen suunnitelma on äskettäin valmistunut, nimeltään ”Stadin ikäohjelma 2015–2016”. Se on nyt menossa sote-lautakunnan ja kaupunginvaltuuston käsittelyyn. Suunnitelmaan ei osoiteta uusia voimavaroja, vaan toimenpiteet on tarkoitus toteuttaa voimassa olevan taloussuunnitelman ja talousarvion mukaisin käytettävissä olevin voimavaroin. Siis jo valmiiksi alibudjetoiduin voimavaroin.

Suunnitelmassa ja sen taustaselvityksissä on käsitelty monipuolisesti yli 65-vuotiaiden helsinkiläisten elämää ja olosuhteita. Tämä tarjoaa hyvää pohjaa päätöksenteolle. Varojen käyttöä pitäisi tarkastella pitemmällä aikavälillä kuin valtuustokausittain, koska nyt tehtävillä ratkaisuilla voi olla suuria vaikutuksia muutaman vuoden tai parin vuosikymmenen päästä. ”Säästöt” voivat aiheuttaa lisäkuluja, ja investoinnit voivat vähentää tulevia kuluja.

Vanhuspalvelulaissa lähdetään siitä, että vanhusten pitäisi asua ”kotona”. Lain perusteluissa ja lain alkuperäisessä versiossa mainittiin myös ”kodinomainen” asuminen, mutta tämä on lain nykymuodossa häivytetty. Kotihoitoa ihannoidaan, vaikka sekä omaiset ja naapurit että hoitajat tietävät sen suuret ongelmat.

”Kotona asumisen” mantra on pesiytynyt sote-hallinnon kielenkäyttöön viime vuosina. Luulen, että lähtökohtana on ollut se, ettei ole haluttu investoida vanhustentalojen rakentamiseen muuttotappioalueilla. Mutta Helsingin kaltaisissa kunnissa pitää joka tapauksessa rakentaa paljon uusia asuntoja. Miksi vanhukset eivät voisi muuttaa asuntoihin, jotka vastaavat heidän tarpeitaan tässä elämän tilanteessa? Helsinkiläisistä vanhuksista 70% on syntynyt muualla ja 60% asuu yksin. Me ”junantuomat” olemme tottuneet muuttamaan. Tärkeintä asumisessa eivät ole tutut seinät vaan ihmisten seura, ympäristö ja lähipalvelut.

Yhteisöllisessä vanhustentalossa on helppo järjestää yhteistä virkistystoimintaa, ulkoilua ja liikuntaa sekä tarpeelliset terveydenhuollon ja kodinhoidon palvelut. Yksin kotonaan asuva muistisairas ihminen pelkää lähteä ulkoilemaan, saati harrastuksiin, ja liikuntarajoitteiselle se voi olla ylivoimaista. Hoitajien työ tehostuu, kun aikaa ei kulu paikasta toiseen siirtymisiin. Myös vanhusten kuljetustarve vähenee, kun palvelut ovat lähellä. Tärkeää on myös asumisen turvallisuus. Apu on lähellä, kun sitä tarvitaan.

Helsingin kaupunki kitsastelee vanhusten palveluasumisen tarjonnassa. Kiinteistöviraston tylynä lähtökohtana on, että ikääntyneet ovat tavallisia asukkaita, eikä heille olisi tarvetta rakentaa erikseen asumista. Palveluasuntoon ihminen pääsee vasta siinä kunnossa, että hän ei enää pysty edes osittain omatoimiseen asumiseen. Vanhusten kuntoa ylläpitäisi se, jos he voisivat siirtyä yhteisölliseen palveluasumiseen jo siinä vaiheessa, kun he pystyvät sopeutumaan uuteen ympäristöön ja hyödyntämään sen palveluja.

Myös laitoshoitoa aiotaan suunnitelman mukaan vähentää, vaikka hyvin vanhojen määrä kasvaa. Ihmisiä siirrellään jo nyt sairaalasta kotiin liian aikaisessa vaiheessa, koska hoitopaikkoja ei ole. Laitospaikkoja tarvitaan, vaikka sana kuulostaisi kuinka ikävältä tahansa.

Viestintä ja tiedon saanti nousivat myös voimakkaasti esille ikäohjelman valmisteluun kuuluvissa tilaisuuksissa. Kaupunki panostaa pääasiassa sähköiseen viestintään, mutta vain noin puolet 65 vuotta täyttäneistä käyttää internetiä. Myös ikäohjelmassa luotetaan sähköiseen viestintään, mutta se ei todellakaan riitä.

Viestintää ei ole vain viranomaisten ja kansalaisten välillä vaan myös kansalaisten ja kansalaisryhmien kesken. Nuorilla ja keski-ikäisillä on omat sähköiset viestintäfooruminsa, mutta myös vanhat ihmiset tarvitsevat paikkoja ja keinoja, joilla voivat viestittää ajatuksista ja tapahtumista taikka ihan vaan keskustella muiden ihmisten kanssa. Kaupungin ylläpitämät asukastalot ja palvelukeskukset ovat vanhoille tärkeitä foorumeita. Niitä tarvitaan lisää. Myös lähikirjastot ovat mainioita kohtaamispaikkoja.