1972 säädetyn kansanterveyslain mukaan kunnassa pitää olla terveyskeskus. Siitä olisi näiden vuosikymmenien aikana ehditty kehittää loistava sosiaali- ja terveyskeskus. Sellainen, joka huolehtii alueensa asukkaiden tai siellä työssä käyvien monipuolisista avopalveluista. Josta saadaan ohjaus erityispalveluihin ja tarpeelliset lähipalvelut niiden rinnalla ja jälkeen.

Nyt helsinkiläinen ei pysty tuntemaan alueensa sosiaali- ja terveyspalveluja. Niitä kun järjestää kaupunki, Uudenmaan sairaanhoitopiiri ja lukematon määrä yksityisiä yrityksiä ja järjestöjä. Palvelupaikat ja niiden epäselvä työnjako muuttuvat jatkuvasti.

Sote on hyvä bisnes

Soteuudistuksen tarkoituksena oli alun perin tarjota jokaiselle pääsy hänen tarvitsemiinsa palveluihin. Sitä varten pitää kuitenkin rakentaa tavallisella asiakkaan ja työntekijän järjellä käsitettävä systeemi. Sitä on koko ajan estänyt se, että terveyspalvelut ovat valtavan hyvä bisnes. Melkein yhtä hyvä kuin asevarustelu.

Ihmiset ovat valmiita maksamaan terveydestään veroillaan tai omalla rahallaan, jos heillä sellaista on. Siksi rahakkaan pääkaupunkiseudun terveyspalveluihin on syntynyt jos minkälaisia yrityksiä, joista myös ylikansalliset sijoitusyhtiöt haluavat kerätä tulosta omistajilleen. Monet terveysalan työntekijät käyttävät yhtiöitä hyväkseen alentamaan korkeita henkilökohtaisia tuloveroja.

Yksityinen terveysbisnes voi valita asiakkaansa. Kunnalle jää kaikki se, mikä ei yksityisiä kiinnosta. Rajatumpi ja rahakkaampi työ houkuttelee alan työntekijöitä yrityksiin. Siksi perustason palveluissa on pulaa varsinkin lääkäreistä. Yksityinen voi soteuudistuksessakin valita, missä ja mitä palveluja se tarjoaa maakunnille.

Yhtiövalta vahvistuu

Poliittisen oikeiston opinkappale on, että yksityiset yritykset ovat tehokkaampia kuin kunnalliset yksiköt. SSS-hallitus on jopa päättänyt, että maakuntienkin on yhtiöitettävä omat sotepalvelunsa. Tämä alistaa nämä julkiset palvelut EU:n ja kansainvälisten kauppasopimusten yritysten kilpailua koskevien säännösten alaisuuteen. Valtion ja kuntien itsemääräämisoikeus Suomen sosiaali- ja terveyspalveluissa kutistuu entisestään. Ylikansalliset sijoittajat ja yritykset saavat lisää valtaa.

Keskitettyä ja rajattua

Helsingissä kokoomuslainen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen sai virkaan tulleessaen ensi töiksi läpi uudistuksen, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut yhdistettiin kokoomuslaisen apulaiskaupunginjohtajan alaisuuteen. Samalla paikallista sosiaalityötä ja terveysasemia ruvettiin johtamaan keskitetysti. Taas menetettiin mahdollisuus yhdistää ne sosiaali- ja terveysasemiksi, jotka huolehtisivat monipuolisesti alueensa asukkaiden lähipalveluista.

Seuraava tavoite on hävittää valtaosa terveysasemista. Tilalle tulee muutama jättiasema. Jokainen niistä vastaisi yli 100 000 asukkaan perusterveydenhuollosta ja sosiaalityöstä. Myös vanhusten ja lapsiperheiden, joiden palveluja eriytettäisiin sen lisäksi kuitenkin erillisiin perhe- ja vanhustenkeskuksiin.

Tällä mallilla yksityisille tulee Helsingissä lisää tilaa perustaa omia yrityksiään kauppakeskuksiin, joissa niitä nytkin jo on. Lakisääteisten ja veroilla rahoitettujen palvelujen lisäksi ne voivat tarjota muitakin palveluja maksukykyisille. Yritykset perustetaan tuottamaan voittoa, joten niiden etu on kaupata tarpeettomia palveluja sekä lakisääteisellä että kaupallisella puolella mahdollisimman paljon. Julkisen toimijan tehtävä on sen sijaan tarjota hyödylliset palvelut mahdollisimman edullisesti sekä asiakkaan että veronmaksajien näkökulmasta.

Peruspalvelut sosiaali- ja terveysasemalta

Yhdenvertaiset palvelut saisi parhaiten kaupungin omasta sosiaali- ja terveysasemien lähiverkostosta. Niiden tehtävä olisi tunnistaa asiakkaan tilanne ja vastata tavallisiin akuutteihin ja pitempiaikaisempiinkin ihmisten palvelutarpeisiin. Valtaosa asukkaista saisi tarvitsemansa ohjeet ja hoidon välittömästi näistä yksiköistä, vaikka tarvitseekin silloin tällöin erityispalveluja, joita ei voida sijoittaa kaikille näille lähipalveluasemille.

Asemilla on sosiaali- ja terveyspalvelujen neuvontaa, josta huolehtivat ensisijaisesti terveyden- ja sairaanhoitajat ja sosiaaliohjaajat. He huolehtivat suoraan monista palveluista. Sosiaalityöntekijät ja lääkärit tekevät asiakkaiden laajempia tilannekartoituksia ja tarjoavat asiakkaille diagnoosiapua ja hoitokeinoja. He ohjaavat myös asiakkaita ”täyden avopalvelun” sosiaali- ja terveyskeskuksiin tai HYKS:iin. Yksilöpalvelujen lisäksi sosiaali- ja terveysasemat tarjoavat myös sellaisia ryhmätoimintoja, joihin asemalla on tarpeeksi asiakkaita.

Näitä työmuotojahan käytetään jo Helsingin terveysasemilla ja muualla maassa, mutta ei systemaattisesti eikä tarpeeksi. Esimerkiksi Helsingissä tavallinen terveysaseman yksi mielenterveyshoitaja saadaan uuvutettua nopeasti eikä hän pysty luomaan esimerkiksi neljäsosa-päihdetyöntekijän ja muiden terveysaseman työntekijöiden kanssa päivittäistä yhteistyötä tai perustamaan pieniä asiakasryhmiä.

Täyden avopalvelun sosiaali- ja terveyskeskukset

Erityisosaamista ja monenlaista tukea tarvitseville on tarjottava täyden avopalvelun valikoima muutamasta liikenteen solmukohtiin sijoitetusta sosiaali- ja terveyskeskuksesta. Tässä vaiheessa voisi tavoitella noin neljää keskusta. Halutessaan keskuksen asiakkaat saisivat myös peruspalvelunsa näistä samoista taloista, mutta voisivat käyttää rinnakkain myös lähisosiaali- ja terveyasemansa peruspalveluja. Sotekeskusten lähellä asuvat voivat myös käyttää tämän täyden palvelun peruspalveluja, vaikka eivät tarvitsekaan sen muita palveluja.

Tavoitteena on joustavat avopalvelut, joissa jokainen toimintapiste kehittyy käyttäjiensa tarpeiden ja työntekijöiden yhteisen osaamisen mukaan. Käyttäjät ja työntekijät otetaaan mukaan kehittämistyöhön ja poliittiset päättäjät seuraavat siinä syntyvää keskustelua ja ehdotuksia.

Erityisosaamista on keskitettävä, peruspalvelua hajautettava

Miksei perusteta pelkästään isoja täyden palvelun sosiaali- ja terveyskeskuksia, jonne kaikki pääsisivät? Tätä malliahan kokoomus väittää ajavansa. Tosiasiassa kokoomuksen malli avaa markkinoita yksityisille yrityksille. Niiden toivoma asiakaskunta on juuri se maksukykyinen väki, joka käyttäisi sujuvia ja kaupallisissa keskuksissa kätevästi sijaitsevia palveluja, mutta ei tarvitse monipuolista sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Tätä väkeä on vuositasolla valtaosa asiakaskunnasta. Kokoomus haluaa oikeasti rajata kunnalliset palvelut vain muutamaan täyden palvelun taloon, jotta satunnaisesti lääkäriä ja muuta yleistä sairaanhoitoa tarvitsevat asukkaat siirtyisivät vielä nykyistä enemmän yksityisten lääkäriasemien ja terveystalojen käyttäjiksi. Tavoite on siis kunnallisten palvelujen ja yksityisten palvelujen eriyttäminen edelleenkin.

Jos kaupunki perustaisi lähes koko väestölle riittävät täyden palvelun talot, niihin kaikkiin olisi vaikea saada riittävän monenlaista erityisosaamista niille melko vähälukuisille ryhmille, jotka näitä erityisiä osaamisia tarvitsevat. Jo näissä taloissa liikkuminenkin olisi yhtä hankalaa kuin HYKS:issä, joissa potilaan ja omaistenkin on vaikea löytää minnekään, ja jossa erikoisalojen siiloilla on edelleen jyrkkiä raja-aitoja.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatio, johon valtakunnallisella soteuudistuksella väitetään pyrittävän, toteutuisi heikosti juuri niiden ihmisten kohdalla, jotka tätä palvelujen yhteen pelaamista eniten tarvitsevat. Siksi neljä, myöhemmin ehkä kuusi täyden palvelun sosiaali- ja terveyskeskusta ja suunnilleen nykyinen määrä lähisosiaali- ja terveysasemia on toimivin ja taloudellisin vaihtoehto.

Täyden palvelun keskuksissa pitää olla myös perhekeskukset. Silloin lapsiperheetkin voivat saada kaikki avopalvelunsa yhdestä ja samasta paikasta, vaikka ne tietenkin eriytyvät sosiaali- ja terveyskeskuksen tiloissa peruspalveluihin ja erityispalveluihin. Lastensuojelun tai pitkäaikaissairaanhoidon asiakasperheiden juoksuttaminen hakemassa perus- ja erityispalvelujaan kahdesta eri paikasta rasittaa näitä muutenkin rasitettuja tarpeettomasti. Se myös vaikeuttaa perheen palveluja tuottavien työntekijöiden keskinäistä yhteistyötä.