Eduskunta käsitteli alkuviikosta Sipilän hallituksen tulevaisuusselonteon ensimmäistä osaa. Vasemmistoliittokin kävi sitä kehaisemassa Anna Kontulan esittämässä ryhmäpuheenvuorossa.

Selonteon tavoitteena on luoda ”jaettu ymmärrys työn murroksesta”. Tarkoitus on myöhemmin tämän yhteisen ymmärryksen pohjalta laatia – varmaankin – yhteisesti hyväksyttävissä oleva toimenpideohjelma tilanteen oikaisemiseksi.

Selonteolla on ansionsa. Sitä varten on luettu, tosin valikoivasti, kohtuullinen määrä alan tutkimuskirjallisuutta. Selonteossa esitetään huoli työn tekemisen ehtojen rajusta muutoksesta, työn riittävyydestä kaikille, julkisen talouden verotusperustan kapenemisesta ja perustoimeentulon takaamisesta itse kullekin automaation ja robotisaation edetessä. Nämä uhkat yritetään selonteossa kääntää yhteisiksi mahdollisuuksiksi ja toivoksi paremmasta.

Selonteon piilo-opetussuunnitelma on jotakuinkin seuraava: 1) teknologia määrää yhteiskunnallisen kehityksen, 2) yksityinen, funktionaalinen tavaratalous määrää julkisen huolintatalouden rajat ja tehtävät, 3) voittovetoinen, rahamarkkinoiden kautta tapahtuva taloudellisten resurssien allokointi määrää sen, mikä on tarpeellista ja mikä ei, ja siksi 4) jokaisen on rakennettava elämästään omavastuinen yksilöyritys rapautumassa ja hajoamassa olevan palkkatyömuotoisen työsuhteen sijaan: palkkatyöläisistä yksityisyrittäjiä, ei yhteisvastuullisia tuottajia.

Näinkö se sitten menee? … vai voisiko asiat ajatella toisinkin? Kyllä vaan!

 

Tulevaisuusselonteko unelmoi teknologisesta utopiasta

Teknologinen kehitys esitetään selonteossa luonnonvoimaisena hyökyaaltona, joka murtaa kaikki nykyisen yhteiskuntamme perusrakenteet. Meidän on vain sopeuduttava tähän teknologiseen pakkoon.

Mistä tämä teknologinen fetissi kasvaa?  Taloutemme nykyinen pääajuri on yrityskohtainen voiton tekeminen. Voiton realisoituminen edellyttää sekä luontosuhteemme yhä pääomavaltaisempaa teknologisoimista että tunkeutumista yhä syvemmälle ja moninaisemmin sisäiseen ja ulkoiseen luontoomme.

Luonnon luonto on este ja rajoite kaikesta sisällöistä tyhjentyneelle ”rahalla enemmän rahaa” – rahoitusmarkkinaprosessille, joka on nykyisen globaalin finanssitalouden ydin. Oletus on, että kokonaisuuden kannalta resurssien allokointi, siis resurssien kohdentaminen tapahtuu tehokkaimmin rahoitusmarkkinoiden välityksellä.

Resurssien kohdentamisessa markkinamekanismi ei kuitenkaan toimi. Sehän on johtanut aivan absurdiin resurssien keskittymiseen ja niiden aivan järkyttävän epätasaiseen jakautumiseen maapallolle ja ihmisten kesken. Lisäksi tämä mekanismi joutuu pitämään yllä jatkuvan ”puutteen”- illuusiota ja kustantamaan aivan järjettömän, raskaan ja kalliin tiedotus-, mainos-, markkinointi- ja taivuttelukoneiston installoidakseen voittojen realisoimisen vaatimia sosiaalisia konstellaatioita kaikille elämän alueille. Puhumattakaan siitä, että rahoitusjärjestelmä on epävakaa, kriisialtis ja vaatii arvottoman lainarahan synnyttämistä tyhjästä kokonaiskysynnän ylläpitämiksi paikkaamaan palkkasumman laskevaa osuutta bkt:sta.

Eikö meidän tulisi juuri päinvastoin hahmottaa ensin minkälaisen elämän ja yhteisön haluamme itsellemme ja siltä pohjalta miettiä millaista teknologiaa sen toteuttamiseksi tarvitsemme? Eikö meidän olisi siis syytä ideoida yhteiskunnallisia utopioita ja miettiä niiden teknologista perustaa eikä päinvastoin?

Siispä: millainen on tosi, hyvä ja kaunis elämä täällä ihmisten maailmassa, maapallolla, yhteisöissä, joissa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

 

Huolenpito ihmisistä – ei vain tavaroista

Globaali pitkäketjuinen tavaratuotantotalous on alistamassa kansallisvaltioiden huolenpitotalouden (care economy) omaksi alihankkijakseen. Kansalliset julkistaloudet ovat kansainvälisten suuryritysten työvoiman hankinnan, tuottamisen ja huollon takaajia niillä ehdoilla kuin nuo samaiset yritykset asettava kansantalouksille: on paikallisesti – siis yrityskohtaisesti – sovittava työn tekemisen ehdoista siten, että ne eivät poikkea olennaisesti kansainvälisistä minimitasoista. On myös huolehdittava siitä, että yritysten vastuuosuus työvoiman hankinnasta, tuottamisesta ja huollosta jää kansainvälisen keskitason alapuolelle – työntekijöiden on itse sitouduttava muilta osin huolehtimaan yhä nousevista työvoiman hankinnan, tuottamisen ja ylläpidon kustannuksista.

Eikö tässäkin olisi kelkka käännettävä kokonaan toiseen suuntaan: Kansallisvaltioiden huolenpitotalouden – siis meidän itse kunkin oman elämän ehtojen tuottaminen ja ylläpitäminen – pitäisi määritellä se, miten aloittainen, yrityskohtainen, funktionaalinen tavarantuotantotalous kohdentaa resurssinsa ja tuotantonsa?

Miksi tämä on erinomaisen tärkeää? Taloudessa on tapahtumassa kaksi käännöstä: Ensinnäkin on tapahtumassa siirtymä tavaralogistiikasta palvelulogistiikkaan, ts. tuotantoa syntyy win/win –periaatteella erilaisia osaamisresursseja moninaisesti yhdistämällä pitkiksi tuotantoketjuiksi ylt’ ympäri maapalloa.

Tällöin tarvitaan mitä täsmällisin ajoitusten ja sopimusten yhteistyöverkosto, palveluekologia, joka sitoo yksittäiset yritykset kansainvälisiksi yhteisöiksi. Näillä yhteisöillä on yhä pitemmälle vietyjä intressejä muotoilla meidän itse kunkin elämän yksityiskohtaisia muotoja, ehtoja ja mahdollisuuksia alueilla, jota perinteellisesti on kuuluneet kansallisvaltioiden huolenpidon piiriin.

Kuten tunnettua on yritykset, tuotantoyksiköt ja rahoitusjärjestelmät eriytyneet toisistaan ja kaikilla niillä on omat globaalit yhteistoimintaverkostot. Siten on olemassa aivan akuutti tarve rakentaa sopimusjärjestelmiä, jotka toimivat aukottomasti, nopeasti ja sujuvasti eivätkä ole riippuvaisia yksittäisen toimijan luotettavuudesta. Lisäksi on tarpeen pystyä rakentamaan toimiverkostoja, jossa on mahdollisimman vähän asioiden hoitoa välittäviä ja takaavia tahoja matkan varrella.

Tähän tarpeeseen on kehitetty ns. lohkoketju –teknologia. Teknologia mahdollistaa yritysten irrottautumisen kansallisista normeista, rajoituksista ja rajoista. Ne pystyvät muodostamaan omat kaupankäynnin, työehtojen ja hinnoittelun menetelmät ja siten tarvittaessa myös oman maksuvälinearsenaalin.

 

Työstä vapauttamisen sijaan työn vapauttaminen

Selonteko on kovin huolissaan nykyisen palkkatyön riittävyydestä ja palkkatyömuodon rapautumisesta ja rappiosta. Elinkeinoelämän keskusliitto sanoikin alkuvuodesta irti 22 työehtosopimusta ja haluaa siten pistää uusiksi palkkatyön ehdot uudelta pohjalta.

Selonteossa monin sanankääntein toivotaan, että robotiikasta ja uudesta tehokkaasta teknologiasta huolimatta uutta työtä löytyy itse kullekin, jos vain ollaan riittävän sopeutuvaisia ja valmiita etsimään toimeentulon muruset mistä milloinkin, kukin omilla ehdoillaan ja taidoillaan – ja hinnallaan.

Kuten tunnettua markkinatalous pyrkii vapauttamaan meidät työstä, tehdä siis työttömiksi, minimoimalla maksettujen työtuntien määrän ja samalla maksimoimalla ilmaisten, siis maksamattomien työtuntien määrän. Siihenhän voitonteko perustuu, kuten hyvin tiedämme.

Esimerkiksi Suomen yli kymmenvuotiaan väestön kokonaisaikabudjetista, joka on vuodessa noin 41 miljardia tuntia, käytetään palkkatyöhön vain noin 10%,  – ja tehdyistä työtunneista niistäkin huomattavan suuri osa käytetään huolenpitotalouteen, ts. sosiaali- ja terveydenhoitoon, koulutukseen, tieteelliseen tutkimukseen ja julkiseen hallintoon, vähintäänkin noin neljännes.

Ajantalouden kokonaisuudessa välitön oman elämän henkilökohtainen ylläpito ja yhteisöllinen huolenpito sekä itse kunkin vapaa työ muodostavat kokonaisuuden, joihin käytetään valtaosa aikaresursseista.  Lähes kaikki tästä arvonmuodostuksesta jää kirjaamatta kansantalouden tilinpitoon. Tämä arvonmuodostus on kuitenkin täysin välttämätön ja ehdoton edellytys sille, että palkkatyön aikaresurssi voidaan realisoida – tosin yksityisenä voittona, mikä on tietysti täysin absurdia.

Emmehän mene palkkatöihin vain omine nahkoinemme ja karvoinemme vaan viemme sinne mukanamme kaiken tuon huolenpidon ja vapaan työn kautta yhteisvastuullisesti itse tuottamamme arvot tietoina, taitoina ja tahtona tehdä työtä. Tästä näkökulmasta meistä itse kukin on yhteisvastuullinen tuottaja, joka luopuu tästä kansalaisasemastaan astuessaan työpaikan ovesta sisään.

Kuten jokainen omasta kokemuksestaan tietää tuottajina saamme itse päättää mitä, miksi, milloin, missä ja miten työmme teemme ja kuinka käytämme työn tulokset – työ on silloin vapaata työtä. Ja vain vapaa työ sivistää.  Vain ja vain jos osana työtämme joudumme itse kukin henkilökohtaisesti vastaamaan kaikkiin viiteen m-kysymykseen ja olemaan mukana päättämässä siitä, kuinka työmme tulokset jaetaan, asetumme yhteisvastuullisuuteen suhteessa työhömme ja sen tuloksiin.

Demokratia alueellisen hallinnoinnin ja tavoitekonfliktien sovittelun edustuksellisena järjestelmänä saisi siten rinnalleen toisen, luontosuhteeseemme ankkuroituvan välittömän demokratiakentän, jossa päätetään mitä, miksi, milloin, miten ja missä tuotteita ja palveluksia tuotetaan ja kuinka tuotetut lisäresurssit integroidaan uusien resurssien tuottamiseksi. Silloin emme eläisi edustuksellisen demokratian kuplassa kyeten vain välillisesti ja ulkoisesti vaikuttamaan oman elämämme ehtoihin.

Jos saisimme itse kukin päättää mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotteita ja palveluksia tuotetaan ja kuinka tulokset käytetään, olisimme pakotettuja itse kukin oppimaan ja opiskelemaan luonnon ja siten oman elämämme ehdot herättäessämme oman tietoisen toimintamme kautta luontoa henkiin omaksi iloksemme ja lastemme toivoksi.

 

Poliittinen kenttä

Anna Kontula päätti puheenvuoronsa eduskunnassa sanoen: ”Työn murros voi johtaa kaaokseen ja kasvavaan eriarvoisuuteen – tai sitten vapauttaa meidät tavalla, jota yksikään sukupolvi ei vielä ole kokenut. Koska kapitalistinen tapa järjestää työtä ja jakaa arvoa ei muutokseen taivu, vaan kasvavan tuottavuuden oloissakin piiskaa ihmisiä yhä kovempaan juoksuun – niin, on syytä ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja.”

Todellakin, vaihtoehdot ovat nyt tarpeen. Enpä ole huomannut vassareidenkaan niitä paljonkaan mietiskelevän. En vaikka palkansaajaliikkeellä on nyt historiallinen paikka kääntää paikallinen sopimuspolitiikka yhteisvastuulliseksi päätöksenteon politiikaksi.

Suomen poliittinen näyttämö on siirtynyt askel askeleelta ja viime aikoina aivan heittämällä oikealle. Perussuomalaisten hajottua saamme Suomeen äärioikeistolaisen keskisuuren puolueen. Kauppasuomi -lehti levittää miljoonapainoksina rasistisia ajatuksia, puhumattakaan Pohjolan perinne ry:n Vastamediasta.

Vasenlaita on liukunut – tosin puolustustaistelua käyden – perässä aina 1970 –luvun lopulta lähtien, ollen nyt – silloista mittapuuta käyttäen – korkeintaan poliittista keskustaa tai keskustavasemmistoa. Miksi näin kävi? Käsitykseni mukaan juuri siksi, että luovuttiin työpaikkademokratian kehittämisestä. Nyt se on välttämätöntä, jopa pakollista, maailman pelastamiseksi. Lyhyesti todetakseni, näin lopuksi.