Saatteeksi

Francis Fukuyaman kirja Identity The Demand For Dignity And The Politics Of Resentment on juuri käännetty suomeksi: Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (Docendo 2020). Kirjasin alle joitakin kirjan herättämiä ajatuksia.

 

Kuka minä olen?

Kuinka vastata tähän kysymykseen? Helpoin tapa olisi varmaankin: minä olen minä … mutta kuka tai mikä on tuo ensimmäinen minä? Tunne minusta, minästä? Jos pitäydymme politiikan piirissä, siis käytännöllisen järjen alueella, jonka keskeinen määrite on vapaus, niin minä voi olla vapaa vain, jos se voi asettaa itse itsensä  …mutta kuka on asettanut tuon asettajan?

Fukuyama ratkaisee ongelman kahdella askeleella: ensin hän käy Platonin ja Sokrateen juttusilla ja löytää sieltä thymoksen (spirit, henki, lat. fumus, savu, sumu). Ihmisen psyyke (psyche) ei olekaan kaksi vaan kolmiosainen: järki (nous), henki (thymos) ja halut/himot (epithuma). Tämä henki, thymos, on Fukuyaman mukaan ihmisen psyyken universaalinen, kaikille kuuluva osa, jota olemme vähätelleet.

Platonin Valtio -teoksessa ”sielunosat vastaavat yhteiskuntaluokkia – järki filosofikuningasta, thymos soturia ja valtion puolustajaa, epithymia taas tuottavaa, valtion materiaalisista tarpeista vastaavaa luokkaa. Jokaisella ihmisyksilöllä on kaikki kolme sielunosaa, mutta niiden keskinäiset voimasuhteet vaihtelevat luonnostaan – jotkut ovat luontaisia sotureita, jotkut taas tuottajia.” (Ahonen, 2018).

On siis herroja, sotilaita ja orjia, luonnostaan: orja oli isäntänsä ”elävä työkalu”, jonka ”käsite” oli herran omistuksessa.  Tunnustusta täysivaltaisuudesta oli mahdotonta antaa sellaisille olioille – orjille tai naisille – joilla ei ollut edes luonnon antamia edellytyksiä ”vapaan miehen” elämään ja oikeuksiin. Oman henkensä vaaroille alttiiksi panevilla sotilailla ja vartioilla puolestaan korostuivat suuret miehiset tunteet, thymos – viha/raivo, häpeä ja ylpeys.

Historia onkin – tässä Fukuyama sanoo seuraavansa Hegelin ajatuksia – taistelua tunnustamisesta, tunnustamisen hakemisesta ja saamisesta (anerkennung): liberaali demokratia on juuri tämän tunnustustaistelun suuri tulos ja lopputulema. Kaikilla on kiistämättömät ihmisoikeudet. Politiikan kentällä, siis käytännöllisen järjen toimipiirissä, on saavutettu se mikä saavutettavissa on: kaikki tunnustavat toistensa oikeudet tasa-arvoon.

 

Kokemuksen loukku

Liberaali demokratia on kuitenkin ajautunut vaikeuksiin. Ihmisoikeuksien tunnustaminen kaikille johtaa loogisesti siihen, että kukaan ei voi kiistää kenenkään toisen henkilökohtaista kokemusta (Erlebnis) vääräksi tai virheelliseksi: se, minkä minä koen tai sinä koet todeksi, tosiasiaksi, on kiistämätöntä sinulle ja minulle. Meillä ei ole oikeutta eikä keinoja kiistää toistemme kokemusten todenperäisyyttä. Kokemuksemme ovat meille totta, vaikka ne olisivat keskenään ristiriitaiset tai vastakkaiset ja vaikka ne olisi syntyneet samassa tilanteessa.

Mihin siis viittaa edellä mainittu ensimmäinen, asettava minä politiikan kentällä, praktisen järjenkäytön piirissä? Siihen että minä olen kokemuksineni ainutlaatuinen ja tällä ainutlaatuisuudelle on minun itse rakennettava omakohtainen, toisten tunnustama ilmaisu. Tämä kehitys, jota myös sivistymiseksi kutsutaan, on mahdollista vasta kun minulle on toisten puolelta tunnustettu tämä mahdollisuus – mutta voiko tämä tapahtua vain ja ensisiassa politiikkaan osallistumalla? Epäilen.

Fukuyama ottaakin toisen askeleen, tuoden mukaan erittelyyn henkilökohtaisen kokemukseen ja kokeneisuuden (Erfahrung) eron.  Me emme siis etsi eriarvoisten ihmisten kokemusten ja pyrkimysten samanlaisuutta vaan samanarvoisten ihmisen kokemusten ja pyrkimysten erilaisuutta. Erilaisuus ja erilaisten kokemusten esiin saaminen ovat liberaalin demokratian voima ja lähtökohta: politiikka tukeutuu juuri erilaisten kokemusten esiintuomiseen ja koostamisesta yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung). Tämä onkin juuri liberaalin demokratian suuri haaste: kuinka koostaa henkilökohtaiset kokemukset (Erlebnis) yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung)?

 

Pois loukusta, mutta miten?

Fukuyama asettaa tämän kysymyksen ja yrittää löytää siihen vastauksen politiikan piiristä huonolla menestyksellä. Miksi? Juuri siksi, että hän pitäytyy politiikan, praktisen järjen käytön piirissä, tosin arvioiden sitä teoreettisen järjen (nous theoretikos) välineillä ja menetelmillä. Tuotannollinen järki (nous poetikos) jää sivuun ja siten sisäisen luontomme suhde ulkoiseen luontoon kapenee esitykselliseksi (mimesis), sen reaalinen suhde – työ ja tuotanto – jää näkemättä. Ja juuri siksi Fukuyama tarvitsee Platonia ja universalisoitua thymosta avukseen selittääkseen liberaalin demokratian – historian lopputuloksen – haastaneet, popularistisiksi nimetyt kansalliset liikkeet.

Nostaessaan politikan piirissä esiin thymoksen, Fukuyama tuo keskusteluun mukaan Nietzschen, siis vallantahdon, sotilaan vihan, häpeän ja ylpeyden: tuo ensimmäinen asettava minä viittaa thymokseen ja sen esiin nostamaan elämäntuntoon. Se asettava minä ei viittaakaan minun tai sinun ainutlaatuisuuteen, vaan kansakunnan historialliseen, yhteiseen ja ainutkertaiseen kokeneisuuteen (Erfahrung), joka on kaivettava esiin historian hämärästä.

Hegelin, johon Fukuyama katsoo tukeutuvansa esittäessään poliittisen tunnustamisen olevan keskeinen historiallinen muutosvoima, johtoajatus oli oikeastaan pikemminkin ihmisen vapauttaminen valtion kautta. Hegel ajatteli, että ihmisen toiminnassa realisoituvat käsitteet ja toimintana käsitteellistetty todellisuus (Realität) muodostavat kokonaisuuden (Identität). ”Ei mietiskelevä joutilaisuus, vaan työ (arbeit) on modernin ihmisen sivistyksellinen olemisen tapa. Ihmisen, joka ammatin erityissivistyksen kautta muotoutuu ihmiseksi.” (Raufelder, 2006, 89,97). Hegelille tämä sivistävä työ oli ensisijassa käsityöläistyötä. (ks. Volanen, 2008).

Sittemmin nuori Marx kommentoi Hegeliä ja rakentaa sivistyksen ajatuksen luonnon kehityksen eikä hengen itsekehityksen varaan. ”Vapaa työ on … luonnon itsevälitystä. … Ihminen herättää luonnon henkiin vapaan tietoisen toimintansa välityksellä” … Ihmiskunnan tuotannollinen historia ihmisen psykologian avoin kirja”. Puun muokkaaminen kirveellä ja sahalla antaa erilaisen palautteen työstäjälleen kuin modernin harvesterin työntekijälle tai paperikoneen rullamiehelle. Tämä kokeisuuden kehittyminen työvälineiden, koneiden ja tuotantojärjestelmien kehityksen myötä on se paikka, josta ihmisen kehitystä tulisi nuoren Marxin mukaan katsoa.

Siis luonto ikään kuin siittää itsestään esiin luonnollisen hengen ja tämä henki luonnon osana työstää esiin luonnon henkisyyttä, joka siinä on luonnossa potentiaalisesti läsnä. Tämän luonnon potentiaalisuuden esiin saaminen ihmisen kaikinpuolisena kehityksenä edellyttää vapauden ja välttämättömyyden piirin yhteensovitusta, jossa ajankäytöllä on ratkaiseva osuus: ”riippuu ajasta, onko yhteiskunnalla aikaa kehittää (auszubilden) itseään inhimillisesti” … Kun ihmisistä on tullut ’oman aikansa herroja’ kykenevät he huolia vailla ja vapaasti siirtymään yhdestä piiristä toiseen. (Röder, 1989, 542–543). (ks. Volanen 2008).

Marx ei sulje ruumiillisuutta ylevöityksen taakse. Hänelle koko ihmiskunnan historia on aistimellisuuden (aisthesis) kehityksen historiaa, aistimme ovat teoreetikkoja käytännössään (praxis/poiesis): ihmisen tuotannollinen historia on “avoin kirja” (Marx) ihmisen aistimellisuuden kehityksestä. Vain työ, siis oma työ, joka on organisoitu “kauneuden sääntöjen mukaan”, voi olla sivistävää työtä. Se on työtä, joka ottaa lähtökohdakseen ja tavoitteekseen omaksumisen, tekijänsä kehityksen ja saattaa työn tuloksen, siis omistuksen ja omaisuuden, palvelemaan tätä tavoitetta (Röder 1989). Tämä työ on runoutta tulevaisuudesta, poeta fabern. 

Helgel ei nähnyt sitä, mistä muodostui Marxin elämäntyö: yhtälailla kuin Hegel uskoi valtio -käsitteen tekevän meidän huomaamattamme työtä puolestamme, Marx uskoi, että pääomasuhde realisoi  ”automaattisen”, meistä riippumattoman ja meidän puolesta päätöksiä tekevän toimijan, joka on oman logiikkansa mukaisesti pakotettu kasvamaan kasvun itsensä vuoksi ja purkamaan kaikki, niin ihmiseen, kulttuuriin kuin luontoonkin rakentuneet kasvun esteet.

Samalla työstä tulee palkkatyötä, ts. siitä purettiin pois kysymykset todesta, hyvästä ja kauniista ja ne siirtyivät kansallisvaltion instituutioiden hoitoon, tieteen, taiteen ja politiikan piiriin. Työhön jää jäljelle työvoiman käyttö. Kysymykset miksi, mitä, missä, milloin, miten tuotetaan siirtyivät muiden, siis työantajien päätettäviksi.

Tämä jatkuu kunnes tuotannon yhteiskunnallistuessa lisäarvon (value) tuotanto saa kilpailijakseen yhä laajemmin ylijäämämuotoisen (surplus) tuloksen. Arvon mittana ei tällöin ole enää (palkka)työaika vaan vapaa (työ)aika. Marx oli optimisti ja uskoi, että näin käy – ja näin on käymässä juuri nyt silmiemme edessä, mutta vasta kun – niin sisäisen kuin ulkoisenkin – luonnon rajat on monin jo osin ylitetty.

 

… siis kuka minä olen – todella?

Kansakunta muodostuu kanssalaisuudesta, taloudesta ja valtiosta. Tätä nykyä, erityisesti pohjoismaissa, koti-, yhteisö- ja julkistalouden kautta tuotetaan välttämätön yhteiskunnallinen alusta yksityiselle funktionaaliselle tavara- ja palvelutuotannolle. Osallistumme kaikki tähän yhteiskunnalliseen tuotantoon joka päivä ja kaiken aikaa. Olemme siis kaikki yhteiskunnallisia tuottajia.

Silti poliittisen toiminnan piiri on keskittynyt tuotannollisen toiminnan edellytysten (preproduction) ja jälkihoidon (postproduction) kysymyksiin, kuten ”työvoiman tuottamiseen ja uusintamiseen” (mikä harhaanjohtava ilmaisu!) sekä tulosten uudelleenjakoon esim. verotuksellisesti.

Yhteiskunnallisina tuottajina, siis kanssalaisina, meidän onkin avattava tuotannolliset kysymykset laajemmin yhteisölliseen keskusteluun sivistävän työn vaatimuksen muodossa.

Miksi? Sivistävässä työssä joudumme itse kukin reaaliseen suhteeseen luonnon kanssa vastaamalla neljään peruskysymykseen: kuinka asiat ovat?, kuinka ne ovat kun ne ovat hyvin?, kuinka ne saadaan kauniisti toteutettua? ja kuinka olemme reiluja kaikille? Emme siis vastaisi vain kysymyksiin mitä, missä, milloin ja miten tuotetaan vaan myös miksi tuotetaan. Vasta kun  vastaamme näihin kysymyksiin oppisimme myös sen ketä me olemme – todella: yhteiskunnallisia tuottajia.

 

Kirjallisuutta

Ahonen, M. 2018. Konfliktin kolmas osapuoli –Thymos antiikin ajattelussa. Niin & näin 4/2018, 29-34.

Fukuyama, F. 2018. Identity The Demand For Dignity And The Politics Of Resentment. Profile. Kindle Edition. Suom. Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (käännös Immonen, A.), 2020. Helsinki: Docendo.

Fukuyama, F. 1992. The End Of History And The Last Man. New York: The Free Press.

Volanen, M.V. 2008.  Sivistyksen koetinkivi, teoksessa Ammattikorkeakoulut ja sivistys. toim. Pekka Nummela, Mervi Friman, Osmo Lampinen, Matti Vesa Volanen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:34, ss. 128-13. Helsinki: Yliopistopaino. (täältä löytyy myös tekstissä olevat viitteet).