Demarien aatekeskustelun innoittamana Kalevi Suomela kertoi viime Viikolehdessä muistumia “kolmas vasemmisto” – ajatuksen synnystä ja sen keskeisistä linjauksista Vasemmistoliiton synnyn aikoina 1990 –luvun puolivälissä.

Suomessa kolmas vasemmisto -idean oppi-isänä oli ja on vieläkin Jan Otto Andersson. Hän nojaa kirjoituksissaan eriyisesti Anthony Giddensin ja Amartha Sen’in ajatuksiin, myös moniin muihin. Taloudellisessa ajattelussaan hän tukeutuu heterodoksiksiin ja evolutaristisiin taloustutkijoihin, mutta hän viittaa myös radikaalidemokraattiseen uusmarxilaiseen Budapestin koulukuntaan, joka ehdottaa yksityisomaisuuden hävittämista ja korostaa itsehallinollisia toimintamalleja.

Jan Oton ajatus on, että porvaristo suhteessa aristokraatteihin oli ensimmäinen, ja proletaarit suhteessa porvareihin toinen vasemmisto. Kulttuuriliberaali, demokraattinen, puna-vihreä vasemmisto suhteessa taloudelliseen liberalismiin ja finanssiporvaristoon olisi  kolmas vasemmisto. Se kirjoittaa lippuunsa: “todellinen vapaus kaikille”, “demokraattiset yhteisöt”, “kestävä kehitys” (Andersson 1996).

En tunnista Kalevi Suomelan muisteloista enää lainkaan Jan Otto Anderssonin analyysia. Suomelan mukaan kolmas vasemmisto ”hyväksyy talouden perustaksi markkinatalouden; myös siihen oleelliseti kuuluvan tuotantovälineiden yksityisomistuksen” Silti “kolmas vasemmisto haluaa irti kapitalistisesta yhteiskunnasta”. Mutta “sen ei tarvitse tarkoittaa kapitalistisen yritystoiminnan kieltämistä”. Ota tuosta selvää.

Asettakaamme kysymys vakavammin, Jan Otto Andersson analyysin pohjalta: ovatko kolmannen vasemmiston lippuun 1990 –luvulla kirjoitetut otsikot luoneet uutta pohjaa vasemmistolaiselle politiikalle Suomessa? Minusta ei.

Vasemmistolainen politiikka on ollut – jalkapallovertausta nyt käyttääkseni – puolustuskeskeistä ilman vastustajan haastamista puhumattakaan poliittisesta hyökkämisestä. Vaikka tulos on ollut vähintäänkin 7MM€ – 0,3MM€ vastapuolelle, olemme rawsilaisen retoriikan mukaisesti “onnistuneet parantamaan kaikkein heikompien asemaa”.

Tarkoittaako “todellinen vapaus kaikille” käytännön politiikassa vain kulttuurista liberalismia, kaikki käy politiikkaa, siis edistyksen samaistamista kulttuuriliberalismiin? Mitä tarkoittaa “demokraattiset yhteisöt”, kun Vasemmistoliitto oli valmis jopa kuntien pakkoliitoksiin? Onko “kestävä kehitys” vasemmistolle vain utuinen Sointula Impivaaran rinteellä?

Mitä siis puuttuu Jan Oton analyysista? Se on kyllä luonut uutta itseymmärrystä historian kulusta, mutta se on samalla vienyt vasemmiston mukaan giddeniläiseen sievistelyyn: post-fordinen, jälkitraditonaalinen kulttuurisesti liberaali, “vapaa” yhteiskunta lupaa “todellista vapautta kaikille”. Demokratia on henkilökohtaisen lähiyhteisön kysymys, jolle yhteiskunnallinen demokratia on vierasta; kestävässä kehityksessä on ensisijaisesti kysymys henkilökohtaisista moraalisista valinnoista. Kaikki mikä liittyy työhön ja tuotantoon on jossakin tuolla sivussa ja syrjässä.

Ajatus on siis, että kulttuurinen liberalismi ja taloudellinen liberalismi eivät olisi millään tavalla toisiinsa kytkeytyneitä, että voisimme hylätä molemmat, valita joko-tai tai sekä-että, tyyliin Kokoomus kyllä-kyllä, Keskusta ei-kyllä, Demarit ??-??, Vasemmistoliitto kyllä-ei, Perussuomalaiset ei-ei.

Kun Alexander Stubb ajaa kulttuurista liberalismia hän tekee sen vain yhdestä syystä: taloudellisen liberalismin edistäminen edellyttää kulttuurisen liberalismin ohjelman viemistä viimeiseen tappiin: taloudellisia suhteita ei saa rajoittaa mikään luonnollinen, traditionaalinen tai kultuurinen suhde, vaan ainoa side, joka tarvitaan, on cash-nexus, käteismaksusuhde. Shoppailu sinänsä – ei siis edes se mitä ostetaan – on taloudellisen liberalismin viimekätinen kulttuurinen saavutus ja tulos.

Kalevi Suomela näyttää kokevan perusteltua kauhua ja vastenmielisyyttä vasemmiston historiallisten kokemusten edessä. Hänen käsityksensä mukaan noilta kauhuilta meidät pelastaa vain markkinat, tuotantovälineiden yksityisomistus ja edustuksellinen demokratia. Onko näin?

Käykäämme aluksi läpi muutama fundamentti.

 

Kommunismin demystifiointi

Kommunismi ei ole jotain, joka odottaa jossain kaukana tulevaisuudessa. Sanan “common/commun” (= kaikkien jakama) takana on ajatus luonnonvarojen, ruuan ja veden yhteisöllisestä jakamisesta. Kommunismissa on siis kysymys yhteiskunnan peruslähtökohdasta: kuinka ratkaista yksilön ja yhteisön välinen suhde kun luonnonvaroja on rajallisesti.

Se on kysymys, joka on ratkaistava kaikissa yhteisöissa ja kaikkina aikoina. Kysymyksessä on kaksi puolta: 1) miten olemme järjestäneet aineistenvaihdon luonnon kanssa (käsityökaluin, konein, konejärjestelmin, tuotantojärjestelmin, ekosysteemein), 2) kuinka olemme järjestäneet keskinäiset suhteemme kun tuotamme ja kun jaamme työmme tulokset.

Marx näkee tämän kysymyksen historiallisena, yhteiskunnallistuvan ihmisen ja ihmistyvän yhteiskunnan yhteismitallisuuden rakentamisena: on kehitettävä yhteisöjä, joissa “jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

Tätänykyä, kapitalismi on erityisen huono ratkaisu inhimillisen yhteisöllisyyden, siis kommunismin ongelmaan. Miksi? Finanssikapitalismilla ja sen edusmiehillä, finanssiporvaristolla, ei ole enää mitään reaalista – siis tuotannollista – suhdetta luontoon, traditioon tai kulttuuriin. Rahan tuottaminen rahalla on irrottautunut omista edellytyksistään, elämän ja kulttuurin uusintamisen ehdoista.

Raha on tätänyä pääosin yksityisen pankkien tyhjästä nyhjästyä velkaa. Tämä raha – velka – viittaa itseensä ja kirjaa yhteiskunnallisen (velka)suhteen. Velkasuhteen ytimenä on, että – kun haluamme olla luotettavia kansalaisia tai kansakuntia – sidomme tulevat työmme ja hankkeemme yhä laajemmin ja yhä pitemmäksi aikaa pankkien luottamuksenosoituksen korkojen ja koron korkojen maksamiseen.

Kun velasta maksetaan korkoa ja koron korkoa, niin kokonaisvelan – rahan – määrä kasvaa ekspotentiaalisesti. Varallisuuden uusjako tapahtuu korkojen maksajien suuren enemmistön ja koron kerääjien pienen vähemmistön välillä.

Kun aikakautemme suurin ja keskeisin ongelma ja haaste on juuri kysymys luonnonvaroista ja siten tosiasiallisesta, reaalisesta suhteestamme luontoon ja toisiimme, ei taloudellinen systeemi, jonka perustana on luonnon- ja kultuuurisidosten murtaminen ja toisen poissulkeminen, voi ratkaista kommunismin asettamaa tehtävää aikakauteen käypällä tavalla.

 

Sosialismin deauktorisointi

Sosialistisesta taloudesta on ainakin kaksi eri perusajatusta: sosialismi tavara- tai hyödyketuotantojärjestelmänä.

Ajatus sosialismista tavaratuotantojärjestelmänä korostaa tuottavuutta keskeinenä tuloksellisuusmittarinaan. Se hyödyntää markkinamekanismia tuotantosuunnittelun apuna, tukeutuu suoritusperiaatteeseen ja uskoo arvolain toimintaan.

Sosialismi hyödyketuotantojärjestelmänä kieltää pääomamarkkinat. Markkinoiden sijasta se perustuu suunnitelmatalouteen ja käyttää osuusjakoja rahan sijasta. Valtio nähdään proletariaatin diktatuurina, tuotannon organisointi ja tulosten jakaminen poliittisena prosessina.

Molemmissa talouden perustana on työnarvoteoria ja siten työajan mittaus. Jakoperiaatteena on “jokaiselle suorituksensa mukaan”. Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika toimii kaiken yhteensitovava luonnonlakina. Mahdollisuutta purkaa tai ylittää tavaramuotoista tuotantoa ei ole. Ja mikä iroonista ja traagista: sosialistinen työntekijä ei omista edes omaa tavaramuotoista työvoimaansa kuten hänen kapitalistisen talouden työtoverinsa.

 

Kapitalismin depotentisointuminen

Vasemmisto on kuvannut kapitalismin perusluonnetta joko luokka- tai tavaratuotantoyhteiskuntana.

Luokkayhteiskunta-analyysi asettaa työn ja pääoman intressit vastakkain: kysymys on siitä kuka jakaa ja kuinka työvoiman oman arvon ja työvoiman tuottaman arvon välisen eron, siis lisärvon. Poliittinen toiminta keskittyy intressikamppailuun kansantulon uusjaosta julkisen vallan toimesta. Tavoitteena valtiovallan valtaaminen ja poliittinen interventio valtion kautta.

Kapitalismin analysointi tavaratuotantoyhteiskuntana näkee tavaran yhteiskunnallisena oliona, ei siis vain silmää kiehtovana paljaana esineenä.

Kapitalistinen tuotantotapa ilmenee – kuten erinomaisen hyvin kokemuksestamme tiedämme – “valtavana tavarapaljoutena” (Marx), ehkäpä paljon suurempana paljoutena kuin mitä Marx osasi edes hurjimmissakaan kuvitelmissaan ennakoida.

Tavaran yhteiskunnalliseen muotoon kätkeytyykin yksi kapitalismin ytimistä: Tavaran kääntöpuolena ja oikeudellisena muotona toimii yksityisomistus. Omaisuus on aina jotakin yksityistä, privaattia (=irroitettua), oikeudellista kolmannen poissulkemista tavaran hallinnasta. Yhteisomaisuus ei ole yksityisen omaisuuden vastakohta, se on vain kollektiivisesti omistettua yksityisomaisuutta.

Tavaraan, sen vikkelään yhteiskunnalliseen liikkeeseen ja sen jatkuviin muodonmuutoksiin liittyvä kolmannen poissulkemisen logiikka on läpikäyvä ja perustavanlaatuinen dynamiikka kapitalismissa. “Yksittäinen tavara on sosiaalinen mikromuoto, jossa yhteiskunnallinen makromuoto ilmenee ja päinvastoin” (Meretz 2013).

Tavaran yhteiskunnallisessa solumuodossa (Keimform) on kuitenkin tapahtunut kapitalismin kannalta pahanlaatuinen repeämä ja uuden solumuodon metamorfoosi on jo alkanut.

Reaalitalouden piirissä jako tuottajiin ja kuluttajiin on uudelleenkoostunut yhä pitemmälle moninaisiksi yhteisöllisiksi toimijoiksi (generalised actors) ja heidän keskinäisiksi palveluperustaisiksi tuotannon ekosysteemeiksi, joissa sosiaaliset ja taloudelliset toimijat integroivat monien eri osapuolien tuotannollisia resursseja.

Palvelujärjestelmä on yhteistuotantokoostuma ihmisistä, teknologiasta, jaetusta tiedosta ja arvolupauksista, jotka kytkevät yhteen sisäisiä ja ulkoisia palvelujärjestelmiä. Resurssit liittyvät oikeudellisiin, omistuksellisiin, fyysisiin ja sosiaalisesti muodostettuihin kohteisiin. Käynnissä huima ja kiivas kamppailu yhteisöllisesti tuotettujen arvojen käyttö-oikeuksista ja -lisensseistä.

Saman aikaisesti monella ja yhä useammalla tuotannon alalla tuottavuuden optimitasoksi on määrittymässä tilanne, jossa palvelusten/tavaroiden (kiinteiden kustannusten maksun jälkeen) marginaalikustannukset ovat lähes nolla. Mitä tämä tarkoittaa?

(jatkuu ….)

(Lähteet ja käytetty kirjallisuus tulee artikkelin loppuun)