Ensimäinen osa: https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/mutta-miksi-1-osa/

 

Miksi pitäisi kysyä miksi?

Palatkaamme siis hetkeksi klassiseen maailmaan tai ainakin siihen, miten se vieläkin elää ajatuksissamme. Kun kysymme mitä on? tai miten tulisi olla? – siis kaupunkilaisen hyvä elämän ehtoja – vastaamme esityksellisesti (mimesis), teoriana ja toiveena (theoria, praxis) hyvästä elämästä. Näiden vastausten kanssa kysymme sitten kuinka (techne) ne tulisi saada toteutettua luontoa hyväksi käyttäen.

Kun kysymme mitä, miten, missä ja milloin, emme vielä kysy Miksi. Emme kysy koska oletamme, että hyvä elämä on meille annettu luonnonoikeus, siis vaatimuslistamme luonnolle. Ehkäpä hyvä elämä ei kuitenkaan olekaan lähtökohta vaan tulema todesta, kauniista ja reilusta elämästä?

Luonto ei tottele ihmistä eikä demokratiaa, vaan luonnonlakeja. Ihminen kuitenkin tuntee osan noista laeista, niiden syistä ja seurauksista ja niiden ihmiselle asettamista ehdoista ja rajoista. Ihminen pystyy siten käyttämään niitä rajallisesti omaksi edukseen. Tämä ”luonnon henkiin herättäminen” (Marx) on mahdollista vain luonnon ehdoilla. Siten hyvä elämä on tosi suhteessa luontoon, kaunis vuorovaikutuksessaan luonnon kanssa ja reilu ihmisten kesken.

Hyvä elämä ei ole lähtökohta vaan tulema todesta, kauniista ja reilusta elämästä. Se on siis käytännöllistä eikä vain teoreettista humanismia. Oikeus siihen ei tule taivaasta eikä se ole luonnossa valmiina ja sieltä esiin kaivettavissa vaan siitä on yhdessä sovittava ja se on yhdessä toimeenpantava.  Ihmiskunta on tätä nykyä kirjannut nämä oikeudet YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteeseen.

Aristoteles kuitenkin rajaa hyveellisen (arete, virtue, vir<mies!), hyvän elämän esityksellisen (mimesis) rakentamisoikeuden vain niille, jotka ovat vapaita luonnon välttämättömyyksistä: ”Paras valtio ei tee ruumiillisen työn tekijästä kansalaista.  … sitä mitä me kutsumme kansalaisen hyveeksi …  on ajateltava kuuluvan niille, jotka ovat vapaita välttämättömien töiden tekemisestä. Ne, jotka tekevät välttämättömiä tehtäviä yksityisille, ovat orjia, ja ne, jotka tekevät niitä yhteisölle, ovat ruumiillisen työn tekijöitä tai palkkalaisia. …. Se ei voi harjoittaa hyvettä, joka tekee ruumiillista työtä tai on palkkalainen” (Aristoteles, 2012, 1287a, 8-11; 19-23).

Emme siis voi oppia saatikka elää hyvää, siis hyveellistä elämää työtä tehden, orjana, ruumiillisen työn tekijänä tai palkkalaisena. Miksikö? Kas kun olemme tällöin vain ”eläviä työkaluja” (Aristoteles) kysyen vain miten, missä milloin, mutta emme mitä ja miksi koskapa isäntämme – ja tätä nykyä työantajamme – ovat jo asettaneet ja ratkaisseet nämä kysymykset puolestamme. Saamme siis palkkaamme myös siitä, että emme aseta miksi kysymyksiä työtä tehdessämme.

Aristoteles nivoi yhteen esityksellisyyden (mimesis: schole, theoria, techne (kaunotaide!)), kaupunkilaisten keskinäiset suhteet ja toiveet (polis, praxis), orjille ja naisille ulkoistetun tuotannon (oikos, poiesis) ja vaihdon (agora, chrematistike). Kaikki nämä ottavat omalla tavallaan etäisyyttä luontoon, ihmisen – kaupunkilaisen isännän – ehdoilla. Oletettiin vielä, että kaikki tahtomamme ovat olemassa ideoina joko taivaissa (Platon) tai syvällä luonnossa (Aristoteles) valmiina odottamassa vain todentumistaan, tulemistaan paljastetuksi ihmisen toimesta (aletheia, unconcealment).

Näiden totuuksien paljastamiseen liittyviä hyveitä ei opita työssä, siis reaalisessa suhteessa ulkoiseen luontoon, vaan vapaiden miesten keskinäisissä keskusteluissa. Hyveet ja sivistys ovat siis tietoa ja elämyksiä maailmasta (from the world). Ne asettuvat siis luonnon yläpuolelle, sen kannettavaksi, tavalla tai toisella.

Siten aristotelelaisessa nelijaossa teoria/käytäntö/tuotanto/vaihto (theorie/praxis/poiesis/chrematistike) on mukana jo siemen Valistuksen suureen vapauden ideaan: luonnolla ei ole merkitystä sinänsä vaan vain suhteessa ihmiseen, ihmisen unelmiin.

Modernin myötä Keski-aikaa elähdyttänyt ajatus metafyysisestä Jumalasta julistettiin kuolleeksi korottamalla ihminen itse jumalaksi ts. tehtiin jyrkkä jako luonnon ja ihmisen välillä väittäen, että ihminen ei ole riippuvainen luonnosta, res extensa, vaan ihminen tukeutuu itse itseensä, res cogitans.

Kun oppi yliluonnollisesta kääntyi tiedoksi luonnosta, luonnontieteeksi; kun hyvän elämän ehdot asetettiin yhä painokkaammin ja useammin kaupunkilaisten toimesta; kun kansalaisyhteiskunta alkoi hahmottumaan kaupallisena (commercial society); kun tekniikan kehitystä ohjasi kuinak -kysymys; kun kysymys luonnosta asettui luonnon kauniin esittämisenä, kaipuuna jo menetettyyn, siis romantiikkana …. niin elämä ei enää ollutkaan oma syynsä vaan ihminen: sivistys, ihmisen omasta kuvasta, Bildung, muodostui itseisarvo ja jopa kansallisen itsetunnon mittari – Suomessakin.

 

Sivistys toisin?

Jospa onkin niin, että me tuotamme havaintomme (verum factum, G. Vico), näemme sisäisen kautta ulkoisen ja ulkoisen kautta sisäisen (Ordo inversus, Novalis), niin että ”vapaa työ … on luonnon itsevälitystä” ja ”ihmiskunnan tuotannollinen historia on ihmisen psykologian avoin kirja” ja että ”herätämme luonnon henkiin ihmisen oman vapaan tietoisen toiminnan kautta” (Marx)?  Tieto ja kokeneisuus ilmentäisi siis suhdettamme maailmaan (with the world).

Tässä opiskelevassa työskentelyssä elämyksemme ja kokemuksemme kehittyvät kokeneisuudeksi juuri siksi, että joudumme alati asettamaan ja ratkaisemaan kysymystä miksi tämä onnistui tai epäonnistui, miksi luonto vastaa pyrkimyksiimme kuten vastaa. Käymme siis dialogia luonnon kanssa, jossa molemmat osapuolet heräävät henkiin.

Suomen kielen sivistys asettaa ihmisen vapautukselle juuri tämän tehtävän toisin kuin saksankielen Bildung: sivistä(y)misessä on kysymys pellavan työstämisestä, siis työn teosta, dialektiikasta luonnon kanssa, ts. työskennellessämme omaehtoisesti luonnon kanssa herätämme luontoa henkiin niin itsessämme, toisissamme kuin ulkoisessa luonnossakin. Ei siis luonto eikä ihminen itseisarvona, vaan sisäisen ja ulkoisen luontomme suhde toisiinsa, historiallisena, inhimillisenä haasteena.

Jos työ itsessään on – ei vain sen tulos – tässä mielessä kaunista (craft, ei kaunotaide), se on samalla paikka, jossa meille kehittyy hyveitä suhteessamme luontoon ja suhteessamme toisiimme. Emme ole siis puhuvia työkaluja, koneita tai tekniikkaa vaan kätilöitä (maieutike) kauniille, hyvälle ja oikealle. Työn hyveitä voisivat olla seuraavat (Kirkeby 2000, mukaillen):

Euboulia • Avoin harkitsevaisuus
Euphoria • Innostuva todellisuustajuisuus
Hyponomé • Rohkea kärsivällisyys
Prolépsis • Kyky ennakoivaan visualisointiin
Epibolé • Käytännöllinen intuitio
Maieutike téchne • Hyvän, oikean ja kauniin synnyttämisen taito.

Voidaksemme tehdä tämän kaiken joutuisimme alati kysymään miksi luonto ja luontomme vastaa toimiimme niin kuin se vastaa oppiaksemme siitä, itsestämme ja toisistamme jotain uutta. Meillä voi olla käytössämme käsitteitä ilman että niillä on kielellistä ilmaisua, oma ja yhteinen kokeneisuutemme luonnosta.

Sen sijaan, että kysyisimme kuinka voimme tietää ja kuinka asiat ovat (being) ja kuinka niiden tulisi olla (Being), meidän on kysyttävä miksi voimme taitaa. Taito-oppi haastaa periaatteellisesti tieto-opin juuri tässä. Lajikohtaiset, endokeeniset välineemme – kädet, jalat suu, silmä – eivät koskaan ole vain teknisiä (techne) vaan aina teknologisia (techne + logos), ts. ne ovat kehittyneet vastauksena lajimme elinympäristölle asettamiin kysymyksiin: meillä on ajattelevat kädet ja kätteleviä ajatuksia suhteessa elinympäristöömme.

Toisin on kehittämiemme eksogeenisten tekniikoiden kanssa: siirtymät käsityökaluista koneisiin, kone- ja tuotantojärjestelmiin, kokonaisiin globaaleihin tuotantoketjuihin on tapahtunut lähtökohtaisesti ilman ajatusta luonnonresurssien rajallisuudesta tai niiden ehdoista (without the World). Päinvastoin tavoite on ollut voittaa ja ylittää kaikki rajat (borders) kunnes nyt on tullut vastaa ylittämättömät rajat (limits). Se on ollut tekniikkaa ilman logosta.

Ihmisen vapautus kääntyi siis vapautumiseksi luonnon asettamista ehdoista. Ne oli tehty ihmisen ylitettäväksi vastaten kysymykseen kuinka. Tämän lisäksi ainesten vaihto luonnon kanssa välineellistyi pääomasuhteen muodostuksen jälkeen palvelemaan pääoman kasautumista ja sittemmin rahan kiertoa. Talousprosessi ei siis enää ole ollut pitkään aikaan markkinataloudellinen tavara – >raha –> tavara, vaan raha –> tavaratuotanto (raaka-aineet, koneet, työvoima) –> vaihto -> raha+ ja sitten uusi alku raha+ – > … raha++  ja viimein tätä nykyä pelkkä raha+ -> raha++ loputtomasti,  vain taivas rajana – tosin nyt taivaskin on jo täynnä romua, vaikka avaruusturismi on vasta alkamassa …  se onkin sitten pitempi juttu se.

 

…. jatkuu (lähdeluettelo sarjan lopussa)