Helposti ja sen pitempään ajattelematta sanomme olevamme valistuneita ja sivistyneitä ihmisiä, siis Valistus- ja Sivistysperinteen edustajia ja soihdun kantajia.

Kuten aiemmat Miksi -sarjan kirjoitelmat paljastivat, niillä molemmilla on myös oma synkkä, tuhoisa ja verinen historiansa. Emme tietystikään voi olla vastuussa siitä, mitä vanhempamme tai isovanhempamme menivät tai sattuivat tehneeksi. Siitä kuitenkin olemme vastuussa, että emme toistaisi samoja tuhoisia virheitä ja ehkäpä – jos olemme onnekkaita – löydämme parempia ratkaisuja, nyt ei vain kansakuntamme vaan ihmiskuntamme mittakaavassa. Siksi Miksi -kysymykset ovat nyt, kuten aina, tarpeen.

Tiivistäkäämme jo sanottua. Pelkistetysti, Valistus asetti ihmisen jumalaksi ulkoisen ja sisäisen luonnon yläpuolelle, luonnon Herraksi: luonnon (res extensa) tehtävä on alistua ihmishengelle (res cognitas). Tämä vapaus hankkia tietoa luonnosta ja muokata sitä kaikin käytettävissä olevin keinoin on jokaiselle syntymästä saakka kuuluva luonnollinen (!) oikeus. Jokainen on oman onnensa seppä. Luonto kuuluu meille, omistukseemme, kiistatta ja jäännöksettömästi – ja kaikelle minkä omistamme, saamme tehdä mitä ikinä katsomme parhaaksi (dominium).

Alun perin, sivistyäkseen (Bildung), ihminen ei keskustellut luonnon vaan Jumalan kanssa, yrittäen voittaa sisäisen luontonsa viettelykset ja ulkoisen luonnon houkutukset. ”Sielumme kipinä ei ole mitään muuta kuin yksi ainut ykseys (ein einic ein) jumaluuden itsensä kanssa”, kuten aiemmin jo totesin.

Taivaallisen jumalan ja luonnon omaehtoisen, sisäisen täyttymyspyrkimyksen, vitaliteetin, hylkäämisen jälkeen luontoa ohjaavat mielestämme vain luonnonlait, joita olemme oppineet käyttämään hyväksemme. Luonnolle jäi itseisarvoksi vain luonnon kauneus, joka ilmeni ja ilmenee (kansallis)romanttisena kaipuuna takaisin luonnon pariin ja aidon luontosuhteen ja siten aidon ihmisen etsimisenä menneiden metsien syvistä siimeksistä.

Sen seurauksena, että klassisen maailman tiedon muodostuksen menetelmä (methodos) rajautui esitykselliseksi (mimesis) ja taloudenpidon taidot rajoitettiin teknisiksi (techne) – olihan orja puhuva työkalu ja palkkatyöntekijätkin ovat vasta nyt saamassa luvan puhua työpaikallaan – yliopistot ja ammattikunnat elivät samanmuotoista mutta rinnakkaista elämää läpi keskiajan. Tämä jakohan on vieläkin voimissaan lukioiden, ammatillisten oppilaitosten, yliopistojen ammattikorkeakoulujen erottelussa!

Aristoteelinen maailmankuva purkautui ensin ammattikuntien arkisessa aherruksessa ja moderni luonnontiede murtautui ensin esiin yliopistojen ulkopuolella herraskaisena harrastuksena (schole). Sekä tiedon muodostuksen metodi että taidon kehittämisen tekniikka jäivät ilman käsitystä (logos) luonnosta reaalisena – siis työhön ja tuotantoon liittyvänä – itseisarvona ja ne molemmat suhtautuivat luontoon ihmisen määräysvallan (nomos) ohjaamana.

Kun ranskalainen Valistus siirsi Jumalan sivuraiteille, kirkon ylistettäväksi ja ylläpidettäväksi, saksalainen Sivistys – tosin monen mutkan kautta – nosti kansakunnan ja valtiovallan sivistyksen identiteettiperustaksi. Kansallisvaltiossa toiminnaksi käsitteellistetty realiteetti ja toiminnassa realisoituvat käsitteet yhdentyivät maallisiksi valtiokansalaisten (seura)kunniksi ja sittemmin myös kaupallisiksi kansalaisyhteiskunniksi, joissa eriarvoiset kansalaiset rakensivat yhteisönsä yhteismitallisen vaihdon kautta, rahan välityksellä. Valtiokansalaisista tuli ajan myötä tykinruokaa ja kansalaisista osa luontoa, työvoimaa. Kansakuntien mittelöt luonnon resurssien hallinnasta ja omistuksesta muuttuivat teollisiksi ja totaalisiksi, viimein kaiken kattaviksi maailmansodiksi.

Sivistys toimi pitkään kansallisena puskurina ja kansallisten etujen ajamisen viimekätisenä oikeuttajana niiden toisenlaisten – barbaarien, alkuasukkaiden, sivistymättömien – raa’alle ja tuhoisalle kohtelulle – juuri sivistyksen ja valistuksen nimissä!

Kun Valistus on tieteen ja tekniikan kehityksen myötä avannut meille uskomattoman paljon vapauksia suhteessa luontoon, se on samalla ajanut meidät umpikujaan: vapautemme tiedolliset ja taidolliset välineet, niiden tuottaminen ja ylläpito alistavat sekä sisäisen että ulkoisen luonnon palvelemaan meitä ihmisinä (res cognitas) uhaten tuhota meidät ja kaikki vapautemme saavutukset – jopa kulttuurimme.

 

Miksi näin kävi? Miksi sidokset ihmisten kesken ja sidokset ihmisten ja luonnon välillä ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan tuhoisia sekä ihmisille että luonnolle?

Vastausta tähän kysymykseen on etsittävä kahtaalta: kaupungistumisesta ja tuotannon teknistymisestä – ja kas kummaa: ne liittyvät yhteen!

Klassinen filosofia sitoutui jo lähtökohtaisesti ihmisen toimintatiloihin kaupungeissa (schole/polis/oikos/agora; vapaa-aika, kaupunki, (koti)talous, tori) asettaen siten ulkokohtaiseen suhteeseen teorian, politiikan, tuotannon ja vaihdon (theoria, praksis, poiesis, cherematics; teoria, käytäntö, tuotanto, vaihto).

Tämä kaupunkien jako toisaalta ihmisten yhteisöksi (civitas) ja toisaalta toimitiloiksi (urbs) peittää helposti alleen sosiaalisen integraation mitä moninaiset muodot historian saatossa ja luonnollistaa kaupunkiencivitas’ksen ainoaksi mahdolliseksi: maailman ymmärtämiseksi riittää ymmärrys ihmisestä ja ihmisen tarpeista kaupunkilaisena – sen kauemmaksi ei ole syytä mennä luonnonvoimien armoille.

Käsitystä kaupunkien historiasta on pitkään rakennettu markkinapaikkojen ympärille. Yksi ensimmäisten kaupunkien ominaisuuksista oli se, että maahan sidotut viljelijät ”maksoivat kymmenykset tai verot siitä pienestä ylijäämästään, jonka he kykenivät saamaan irti maaperästä hyvin alkeellisilla teknisillä laitteilla, kuvitteelliselle jumaluudelle tai jumalalliselle kuninkaalle, joille ylijäämät siten keskittyivät. Siten luotiin edellytys persoonallisten riippuvuussuhteiden siirtymiselle tavaroiden ja rahan välisiksi suhteiksi.” (Lamas, 2013, 3). Jumaluus ihmistenvälisenä valtasuhteena sai ilmaisunsa ja mittarin tavaroiden välisenä määrällisinä vaihtosuhteena, rahan välityksellä.

Tämä vaihdossa käytetty raha ei vielä ole ”tavaroiden jumala” (Marx). Se siitä tuli, kun siitä tuli investoinnin väline. Investoiminen (invest) merkitsi myöhäisellä 1400 -luvulla, ”pukeutumista viranhoitajan viralliseen kaapuun” (lat. investire pukeutua, peittää, ympäröidä; in + vestire, sisään + pukeutua, vaatettaa, *eu-”pukeutua.) Merkitys ”käyttää rahaa voiton tuottamiseen” löytyy 1610 -luvulta Itä-Intian kaupan yhteydestä (it. investiere, antaa pääomalle uusi muoto).

Yksi esimodernien ja modernien kaupunkien välinen ero on niitä ympäröivä muuri tai oikeastaan sen puute. Esimodernit kaupungit ilman ympäröiviä muureja olivat poikkeuksellisia. ”Siksi ei ole sattumaa, että sanat englanniksi, saksaksi, hollanniksi, venäjäksi ja kiinaksi, joita käytetään nykypäivänä ”kaupunki”- sanana, …. alun perin viittasivat muuriin. …. keskiaikaiset kaupunkien muurit säilyivät modernin maailman tuloon saakka ja että 18. vuosisadalta lähtien muureja vähitellen purettiin nykyaikaisten kaupunkien laajennusten tieltä” (Lamas, 2013, 4).

Tähän liittyy toisaalta tykin kehityksestä 14. vuosisadalla ja palkka-armeijoiden (ensimmäiset todelliset palkansaajat) muodostuminen ja ylläpitäminen ja toisaalta suorasukaiset arkkitehtoniset muutokset kaupunkien muuttamiseksi keskitetyiksi työleireiksi, tehdaskaupungeiksi. Teollisen kumouksen myötä kaupungeista tuli kyltymättömiä tehtaita, joiden tehtävänä oli toteuttaa suorasukaisesti myös sosiaalinen uudelleenjärjestely pääomasuhteen vakiinnuttamiseksi (constitution).

Kirkon aika (Horae canonicae) muuttui tehtaan pillien määrittelemäksi ajaksi. Tämä uusi ajan tyrannia on pohjimmiltaan pääomasuhteen määrittämä tyrannia, joka kehittyi sosiaalisena fetissinä valtion ja armeijan sanelemana. ”Kellon vuosisata oli myös kanuunan vuosisata” (Le Goff 1980: 50).

Rahasta muodostui siis sekä edellytys että tavoite tavaratuotannolle; siis raha, joka pystyy arvottamaan itse itsensä kaupankäynnin välityksellä, ja sittemmin ilmankin tavaroiden tai palveluiden vaihtoa omistajalta toiselle. Tätä kutsutaan pääomaksi tai tarkemmin sanoen pääomasuhteeksi ihmisten kesken ja ihmisten ja luonnon välillä, joka realisoituu tavaroiden ja rahan välityksellä.

Siten pääomasuhde on se ihmisten keskinäinen kaapu, joka määrittää ihmisten ja luonnon välistä suhdetta tavalla, joka olettaa, että käytettävissämme ehtymättömät voimavarat. Lähdetään siis liikkeelle rahasta tavoitteena lisääntynyt raha, välineenä työvoima, raaka-aineet, tuotantovälineet.

Kilpailutilanteessa yritykset investoivat joko (A) uusien tuotteiden valmistamisen aloittamiseen, (B) jo olemassa olevan tuotantoprosessin tehostamiseen. Ensimmäinen vaihtoehto tuo onnistuessaan yritykseen lisää työtä, jälkimmäinen vähentää työn määrää tuoteyksikköä kohden ja siten työn määrä vähenee yrityksessä ellei tuotannon määrä vastaavasti nouse tai voittosuhde tuotetta kohden parane.

Kun tuottavuus paranee ja käytetty työmäärä/raaka-aine tuoteyksikköä kohden vähenee, niiden tuotannollinen arvo laskee. Siten on joko lisättävä tuoteyksiköiden määrää ja/tai voittosuhdetta yksikköä kohden, jotta hanke kannattaisi. Väliaikainen voittosuhteen paraneminen heikkenee sitä mukaa kun kilpailijat omaksuvat uuden tekniikan tai pistävät vieläkin paremmaksi. Kilpailu siis ei kasvata arvokakkua vaan supistaa sitä ja pitemmällä tähtäimellä vain tuotannon lisäys kasvattaa arvomassaa kokonaisuudessaan.

Tuottavuutta lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi siis virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi kannattava tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin voittojen. Näin voidaan toimia niin kauan kun voidaan olettaa, että resursseista ei ole pulaa, ei työvoimasta, ei raaka-aineista eikä ajasta.

Ensimmäinen, mistä tuli pulaa, oli kuitenkin pula kysynnästä jo valmistetuille tuotteille. Kun tuotantoa ohjaa pääomasuhteen määrittämä (rahan)arvon lisääminen, niin kysynnän puutetta yritettiin paikata rahalla ilman arvoa ensin yksityisten pankkien tyhjästä synnytetyllä ja sittemmin keskuspankkien fiat -rahalla.

Siten yhä suurempi määrä yhteiskunnassa tehdystä työstä on pääoman kasautumisen kannalta tuottamatonta: koti- yhteisö- ja julkistaloudet (care&life economy) eivät vain kuluta vaan ovat nyt reaalisia tuottajia. Tämän tuotannon positiiviset ulkoisvaikutukset (positive externatities) ovat välttämätön ehto ja edellytys yksityiselle tavara- ja palvelutuotannolle (consum economy), joka on omista kustannusrakenteistaan ne – kuten ympäristövaikutuksetkin – ulkoistanut muiden maksettaviksi (negative externalities).

Niinpä rahamuotoisten pääomien volyymit ovat kasvaneet siihen mittaan, että niiden arvon ylläpito on reaalisen tuotannon kautta mahdotonta. ”Jos nyt työllistäisimme puoletkin maailman kaikesta saatavilla olevasta työvoimasta sillä tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle (huomioiden resurssien käyttö ja tuotteiden vaatiman raaka-aineet) niin se johtaisi maapallon ekosysteemin välittömään romahtamiseen” (Ortlieb, 2010).

 

Kun nyt  luonnonrajat (limits) ovat tulleet rajusti vastaamme, emme voi enää tukeutua siihen Valistuksen ajatukseen, että ensin keskenämme määrittelemme vapautemme ja panemme ne toimeen paljonkaan miettimättä luonnon resurssien rajallisuutta. Emme myöskään voi enää pitää kansallisvaltiota – kansakuntaa, taloutta ja valtiota – maallisena jumalana, jonka kautta voisimme ”hyvän elämän” nimissä määrittää suhteemme luontoon.

Sen sijaan nyt on asetettava etusijalle reaalinen suhteemme luontoon – työ ja tuotanto – kuten suomenkielinen sana sivistys (< pellavan muokkaus) sen tekee. Meillä ei voi olla luonnollisia vapauksia tai oikeuksia vaan luonnollisia mahdollisuuksia, luonnon ehdollistamia vapauksia ja oikeuksia, luonnonoikeuksia. Ne määrittelevät kulttuureillemme kulttuurin: Kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati.

Siten lähtökohtani on valistuksellinen sivistys, reaalisen luontosuhteen kautta rakentuva käsitys ja ymmärrys keskinäisistä suhteistamme, valistuksesta, ihmisen vapauksista ja oikeuksista. Kenenkään suhde luontoon ei voi olla välineellinen eikä ulkoapäin määrätty. Vain tämä vapaa, sivistävä työ mahdollistaa sisäisen ja ulkoisen luonnon molemminpuolisen ”henkiin herättämisen” (Marx) tavalla, joka purkaa niiden tuhoisan vastakkaisuuden; nyt on kysymys yhdessä ja yhteiseksi tekemisestä (commoning, communication). Kaikkien on siis oltava mukana päättämässä siitä mitä, miksi, milloin, miten ja missä tuotetaan.

Nykyinen sivistyksellinen valistus sitoo meidät jumalaiseen kansallisvaltioon, valtiolliseen kirkkoon ja tavaroiden jumalaan, siis pääoman kaavussa toimivaan rahaan, lähtökohtana ja edellytyksenä suhteemme rakentamisessa luonnon kanssa. Se on tuhon tie.

 

… jatkuu

Viitteet sarjan lopussa.