Elinkeinoelämän keskusliitto sanoi eilen irti seuraavat 22 sopimusta:

  • EK – SAK Lomapalkkasopimus 21.3.2005
  • TT – SAK Yleissopimus 1.10.1997 (tarkistus 10.5.2001)
  • TT – SAK Irtisanomissuojasopimus 10.5.2001
  • TT (STK) – SAK Pöytäkirja ay-jäsenmaksujen perinnästä 13.1.1969
  • TT (STK) – SAK Pöytäkirja luottamusmiehen ja työsuojeluvaltuutetun toimeentuloturvasta työsopimuksen purkutapauksissa 3.12.1985
  • TT – STTK Työpaikan yhteistoimintasopimus 1.6.2002
  • TT – STTK Irtisanomissuojasopimus 1.6.2002
  • TT – STTK Sopimus ammattiyhdistysjäsenmaksujen perinnästä 18.11.1971
  • TT – YTN Perussopimus 20.12.2001
  • TT – YTN Yhteistoimintasopimus 20.12.2001
  • TT – YTN Järjestösuhteet 17.12.1993
  • PT (LTK) – SAK Yleissopimus 15.11.1990
  • PT – SAK Luottamusmiessopimus 29.9.1995 (tarkistus 10.5.2001)
  • PT – SAK Yhteistoimintasopimus 3.12.1997 (tarkistus 10.5.2001)
  • PT (LTK) – SAK Sopimus ay-jäsenmaksujen perinnästä 3.4.1989
  • PT (LTK) – SAK Sopimus työpaikkaruokailun kehittämisestä 12.2.1976
  • PT (LTK) – STTK Yleissopimus 6.3.1989
  • PT – STTK Luottamusmiessopimus 1.2.2003
  • PT – STTK Yhteistoimintasopimus 31.5.2001
  • PT – AKAVA Yhteistoimintasopimus 18.6.2001
  • PT – YTN Yleissopimus 30.11.2002
  • PT (LTK) – AKAVA – SAK – STTK (TVK) Hyvityssakkopöytäkirja 5.6.1985 (tarkistus 28.11.2000)

Nyt siis irtisanottiin koko se kansallinen sopu ja sopimusperusta, jonka juuret ovat tammikuun kihlauksessa vuodelta 1940. Tulevalla liittokierroksella on sovittava kaikesta uudelleen lähes tyhjältä pöydältä. Tällöin ei ole päällimmäisenä Suomen kansantalouden kokonaisuus vaan tuotannon funktionaalinen, alakohtainen – ei siis kansantaloudellinen – sopeuttaminen kilpailutilanteeseen.

Työnantajajärjestöjen ajama paikallinen sopiminen toteuttaa kahta aivan eri tavoitetta: toisaalta paikalliset, pienet ja keskisuuret yritykset haluavat irtaantua kansallisten sopimusten yleissitovuudesta saadakseen paikallista, yrityskohtaista ”joustoa” – siis heikennystä –  työ- ja palkkaehtoihin. Nämä tahot ovat nykyhallituksen kavereita.

Toisaalta EK:n laajaa kansainvälistä teollisuutta ja kauppaa edustavat yritykset haluavat irtaantua kansallisesta yleissitovuudesta, jotta voisivat sopeutua globaalin kilpailun vaatimiin työn teettämisen ehtoihin. Heille paikallinen sopiminen tarkoittaa sopimista kansainvälisen kilpailun ehdoilla. Tavoitteena on siis purkaa pohjoismainen sopimusyhteiskunta.

Demarien puheenjohtaja Antti Rinne on jo ehtinyt kutsua hätiin ainoan kansallista intressiä edustavan tahon: Sipilän hallituksen tulisi kutsua kokoon uusi Korpilampi -seminaari tilanteen jäsentämiseksi. Ei taida auttaa tälläkään kertaa.

 

Kansallinen demokratia perustuu talouden ja vallankäytön alueelliseen jakoon ja eriyttämiseen, eikä se kata kuin hyvin rajoitetuilta osin tuotannollista toimintaa. Talouden voimat eivät tätä nykyä paljonkaan piittaa alueellisista rajoista ja esteistä. Pikemminkin niistä on päästävä eroon: talouden kehitys on globaalia ja funktionaalisesti eriytynyttä, eikä se siten sitoudu maakohtaisiin rajoihin.

Kansantalouksien tehtäväksi onkin jäänyt – sanan laajassa mielessä – työvoiman uusintamiseen liittyvät tehtävät, joita voidaan toteuttaa vain niillä ehdoilla, mitkä funktionaalisesti eriytyneen talouden edustajat – nyt siis EK:n mahtiliitot – sanovat kestävänsä.

Kysymys ei siis enää ole paikallisesta sopimisesta vaan paikallisesta, siis yrityskohtaisesta päätöksenteosta: mitä, miksi, missä, milloin ja miten tuotetaan ja kuinka nämä päätökset sovitetaan kansantalouden kokonaisuuteen kansanvaltaisesti, siis demokraattisesti.

Ilman kansallista taloutta ei voi olla kansallista valtiota eikä kansakuntaa.  Nämä kaikki on nyt Elinkeinoelämän keskusliitto päätöksellään asettanut kyseenalaiseksi.