Televisiosta meille kaikille niin tuttu Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mika Aaltola pitää suomalaisia hyvin opetettuina rottina, jotka ovat tietämättään oppineet reagoimaan ulkopoliittisiin syötteisiin juuri niin kuin tuon syötteen antaja on tarkoittanutkin (Aaltola, 2016).
Sattuman oikusta – ilmeisesti rouva Fortunan avustamana – hän on itse kuitenkin jotenkin onnistunut pääsemään pois tästä rottalaatikosta ja katselee nyt suomalaisia säälivällä katseella ulkopuolisen jumalan – ei siis sattuman – silmillä.
Vastoin omaa työhypoteesiaan maailman järjettömyydestä Aaltola ryhtyy kirjoituksessaan rakentamaan teoriaa Suomen menneen ulkopolitiikan ”jalosta valheesta” ja ”taikauskoisesta menestystarinasta”, ”menneisyyden varjoista”, ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” ja ”Venäjä ei ole uhka” –myyteistä, ”suomettumisesta maagisena ajatteluna”, ”kansallisista hyveistä ja välttämättömyyksistä”.
Maailman meno Suomessa on Aaltolalle radikaalin inhorealistista: maailmassa ei ole historiaa eikä järkeä, vaan satunnaisuus rouva Fortunan johdolla näyttelee keskeistä roolia. Kun kuitenkin rottienkin oppiminen edellyttää aikaa ja oppimisella on omat lainalaisuutensa ja siten historiansa, jää epäselväksi, miten rottasuomalaiset ovat pystyneet saamaan aikaiseksi rouva Fortunan syötteistä jonkinlaisia oppimistuloksia omassa rottalaatikossaan. Aaltola pitää näitä oppimistuloksia erinomaisina mutta täysin väärinä päähän piintyminä, jotka on nyt viimeistään purettava rottalaatikon uuden maestron toimesta.
Psykologia ei liene Aaltolan vahvin asiantuntemuksen ala. Skinneriläinen stimulus – reaktio –oppimismalli on todennetusti vajavainen ja hyvin rajallinen, eikä sitä voi siirtää sellaisenaan ihmisen saatikka sitten kansakunnan oppimisen tulkinnan välineeksi. Ihminen ja yhteisö toimivat, eivät vain reagoi stimuluksiin.
Inhorealistinen kokemus
Ulkopoliittisessa keskustelussa realismin vastakohtana on usein moralismi ja/tai idealismi. Aaltolan radikaali – siis juuriin menevä – inhorealismi sitoutuu kyllä realismin perinteeseen – maailma on siis olemassa – kuitenkin julistaen, että maailmassa ei ole järkeä, ts. se on historiaton.
Entä sitten ulkopoliittinen realismi, jolle Aaltola rakentaa inhorealistista vaihtoehtoa? Siitä meillä on hyvä yhteenveto juuri ilmestyneessä Juhani Suomen yli tuhat sivuisessa kirjassa ”Suomi, Neuvostoliitto ja YYA -sopimus” (Suomi, 2016).
Juhani Suomi käy sopimus sopimukselta, kokous kokoukselta, tapaaminen tapaamiselta, puheenvuoro puheenvuorolta, kommunikea kommunikealta läpi Suomen ja Neuvostoliiton YYA – sopimukseen liittyvän vuoropuhelun ja poliittisen väännön aina vuodesta 1948 alkaen isäntämaasopimukseen asti, vuoteen 2015.
Mistä sitten väännetään kokous kokoukselta, puheenvuoro puheenvuorolta, vuosi vuodelta? Erityisesti ja ensisijaisesti Suomen puolueettomuudesta, sen ehdoista ja rajoista. Vuosikymmeniä kestäneen väännön lopetti vasta Mihail Gorbatshov toteamalla vuonna 1989 Finlandia –talon puheessaan: ”Neuvostoliitto tunnustaa varauksetta Suomen puolueettoman statuksen ja aikoo noudattaa sitä vastedeskin”.
Hämmentävää tietysti on, että heti tämän ilmoituksen jälkeen alkoi vääntö siitä, että Suomi ei ole puolueeton. Ulkopolitiikka turvallisuuden takaajana siirtyi muutamassa vuodessa syrjään ja sijalle tuli sotilaallisen keinojen korostus turvallisuuden takeena: NATO –optio avattiin ja on vieläkin auki.
Toistaiseksi lopputulema tälle prosessille on vuonna 2014 allekirjoitettu isäntämaapöytäkirja, johon ”Suomen puolelta ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia, ei ajankohdan, ei poliittis-sotilaallisen tilanteen eikä edes Suomeen siirrettävien NATO-voimien määrän tai aseistuksen osalta. Suomi ei sulkenut pois edes oman alueensa hyödyntämistä ydinaseiden tuki- tai käyttöalueena” (Suomi, 1523).
Sopimuksessa vahvistettiin yksiselitteisesti NATO:n tarpeiden ylivalta Suomen alueella ja sotilaallinen toiminta määriteltiin mitä laajimmin. ”Isäntämaa-sopimuksessa korostettiin, että siinä otetaan huomioon ”Isäntämaa Suomen tarpeet ja NATO:n tarpeet”. Sen avainkohtiin kuuluu määräys: ”Ottaen huomioon periaatteen NATO:n sotavoimien ja yhteistyökumppanien sotavoimien komentamisesta ja kontrolloimisesta NATO-komennon alaisina Suomen maaperällä tai sen kautta rauhan, kriisin, hätätilan tai konfliktin aikana NATO:n sotilaallisen toiminnan tukena…” …. ”Mukaan lukien hyökkäysjoukkojen siirrot, huolto ja järjestelyt, jotka tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseen missä tahansa taistelussa ja sotaretkellä.” Suomi lupaa sopimuksessa ”tukea täysin voimin NATO:n lähettämiä joukkoja NATO-johtoisissa sotilastoimissa” (Suomi, 1524).
Suomi sai siis vuosikymmenten myötä avattua itselleen puolueettoman ja arvostetun aseman eurooppalaisessa turvallisuuspoliittisessa konstellaatiossa, joka tunnustettiin myös USA:n puolelta. Se menetettiin muutamassa vuodessa NATO –optio politiikalla muuttamalla Suomi lännen eteentyönnetyksi ”bastioniksi” Venäjää vastaan. Rauhan ja yhteistyön ”näyteikkuna” kääntyi hyökkäysalustaksi.
Tämän ilmeisen omakohtaisen inhorealistisen kokemuksen Aaltola haluaa yleistää koko Suomen historian tulkinnaksi kiistäen ulkopoliittisen realismin merkityksen ja mahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa.
Hän ei siis ole rotta, emmekä me muutkaan suomalaiset. Miksikö? Hänellä – kuten meillä kaikilla – näyttää olevan kyky oman toiminnan käsitteellistämiseen ja käsitteiden toiminnallistamiseen tilanteen vaatimalla tavalla. Hän, kuten meistä moni muukin, osoittaa monasti yllättävänkin pitkälle menevää harkintaa toiminnassaan, eikä siis pelkkiä reaktioita ärsykkeisiin.
Siten ulkopolitiikka ei ole TINA (There is no alternative) –politiikkaa. Aina on vaihtoehto olemassa, myös ulkopoliittiselle realismille ja siihen pettyneelle radikaalille inhorealismille.
Kriittinen ja edistyksellinen ulkopoliittinen realismi
Perinteellinen ulkopoliittinen realismi kavahtaa moralismia ja julistavaa idealismia. Venäjän – ja kaikkien suurvaltojen – elintärkeät edut on tunnistettava ja myönnettävä toiminnan lähtökohdaksi olipa naapurissa vallassa kommunistit tai kansallismieliset kapitalistit. Leningrad ja Pietari ovat yhtä haavoittuvia. Kysymys ei ole käräjä-, hovi- tai korkeimmasta oikeudesta, johon voisi vedota vaan suurvallan intresseistä.
Kritiikki on määrättyä ja määriteltyä asioiden ja olosuhteiden kieltämistä. Edistyksellisyys, progressiivisuus asettaa lähtökohdaksi ihmiskunnan edun ja toivon – ei yksittäisen valtion intressiä.
Realismia on nyt myöntää ja määrittää ihmiskunnan elintärkeät intressit luonnon, vapaan työn ja kulttuurien kannalta. Kriittistä ja edistyksellistä ulkopoliittista realismia on toimia aktiivisesti ja rohkean aloitteellisesti sellaisten kansojen välisten suhteiden rakentamiseksi, jotka edistävät näitä intressejä. Suomen tulisi nyt osoittaa nämä taitonsa ja voimansa arktisen aluetta koskevissa tulevissa kansainvälisissä kokouksissa.
Viitteet
Aaltola, M. 2016. Radikaali inhorealismi ja Suomen ulkopoliittiset opit. Kosmopolis vol. 46 (2) 57-64.
Suomi, J. 2016. Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus. ekirja. Helsinki: Tammi.