Vasemmiston viime aikaisessa puheessa on ilmaisut siirtymistä saanut keskeisen metodologisen merkityksen (transformation < yli muodon, tai transition < yli tilanteen, siis exit). Politiikanteon kenttää hahmotetaan siirtymänä muodosta/tilanteesta toiseen, jonkinlaisen ylimenon kautta.

Tilanteen reformoiminen (re-form), uudelleenmuotoilu ei siis riitä vaan on hahmotettava uusi muoto/tilanne ja siirtymäpolku tuohon uuteen. Oletus siis on, että tuo toinen tilanne/muoto on olemassa tai ainakin tulossa.

Ulrich Beck (1944 – 2015), jonka muistamme laajoista ja monisyisistä riskiyhteiskunta-, yksilöllistymis- ja globalisaatioanalyyseista, esittää viimeisessä, kesken jääneessä kirjassaan vaihtoehtoisen metodologisen ajatuksen, ajatuksen maailman muodonmuutoksesta, Metamorphosis of the World (2016): globaalien, olemassaoloamme uhkaavien ympäristöriskien takia meillä ei ole paikkaa eikä muotoa, johon siirtyä tästä nykyisestä. Tämän nykyisen maailman on koettava muodonmuutos.

Galileo Galileihin viitaten Beck toteaa, että maailma ei enää pyöri kansallisvaltioiden ympärillä vaan kansallisvaltioiden uudet kiintotähdet ovat maailma ja ihmiskunta kokonaisuudessaan. Kansallisvaltio ei voi enää olla politiikanteon raja ja sisältö. Ei, vaan politiikanteon lähtökohta on koko maailman olemassaoloa uhkaavat riskit. Näillä riskeillä on siis myös myönteinen puolensa: ongelmat ja ratkaisut on hahmotettava koko ihmiskunnan ja aikakauden mitassa, ei kansakunnittain ja vaalikausittain.

Sosiologina Beck ei käy kovinkaan paljon keskustelua taloudesta, sen globalisoitumisesta ja sen eteemme asettamista riskeistä tai uhista. Miltä sitten näyttäisi taloudellinen muodonmuutos – ei siis siirtymänä paikasta, tilanteesta tai muodosta toiseen vaan sisältäpäin rakentuen, uudelleen organisoituen.

Ennen kuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän ensin nostettava esiin muutama yleinen luonnehdinta valtavirran ulkopuolisista taloudellisista keskusteluista, kirjanpidosta, työajan ja palkkatyömuodon suhteesta.

 

Talouden vaihtoehdoista

Kapitalistisen talouden on usein nähty olevan sotaa, jossa kaikki –  yritykset, kansallisvaltiot, työantajat, työntekijät, kuluttajat, tuottajat, työnhakijat ja -tekijät –  taistelevat toisiaan vastaan kukin omalla tavallaan ja omassa roolissaan, ajaen omia etujaan elinvoimansa ja -tilansa puolesta.

Törmäävien intressien yhteensovitus tapahtuu tällöin markkinoiden välityksellä näkymättömän käden ohjauksessa tehden yksityisistä paheista – kuten ahneudesta – julkisia hyveitä. Käteismaksusuhde, cash-nexus, ja tiedot työn, palveluiden ja tavaroiden hinnoista ovat riittävät ja ainoat sosiaaliset sidokset, joita tarvitaan tuotannon ja kulutuksen tasapainon saavuttamiseen  – vieläpä siten, että ylituotannosta johtuva kysynnän ja tarjonnan epätasapaino löytyy aina uudelleen, mutta korkeammalla tuotannon ja kulutuksen tasolla.

Kokemuksesta tiedämme, että tämä kapitalistinen talous on epäoikeudenmukaista, epädemokraattista, epävakaata ja epäluonnollista. Voimavarojen allokointi, kohdentaminen markkinamekanismin kautta rahalla enemmän rahaa -voittoperiaatteella tärvelee, purkaa muuntaa kaikki vapautemme lähteet – luonnon, yhteisön ja kulttuurin – yhdeksi pakoksi, käteismaksuvelvoitteeksi.

Uusliberalistisen valtavirtakeskustelun rinnalla käydään monisyistä ja tiukkaa ajatustenvaihtoa nykyisen taloudenpidon perusluonteen vaihtoehtoisesta määrittelystä. Tällöin astuvat kuvaan markkinoiden rinnalle tai sijaan valtiovalta ja/tai luonnon ja ihmisluonnon alistamisen sijaan luontosuhteemme yhteisöllinen hallinnointi (assoziation).

 

Valtio ja raha pelastajana

Valtiovaltaa korostavan ajatuskulun mukaan nykytalouden ydin ja lähtökohta on tuottamisessa ja kuluttamisessa. Ne on saatettava tasapainoon investoinneilla ja lainoilla, joiden järjestämisessä valtiovallalla on keskeinen rooli.

Tämän voi esittää puolalaisen taloustieteilijän Michael Kaleckin (1899-1970) tavoin hyvin tiiviisti ja yksinkertaisesti: kansalliset tulot = kansalliset kulut, tai hieman laveammin: voitot + palkat = investoinnit + kulutus. Jos kaikki palkat kulutetaan eikä säästetä, niin: investoinnit = voitot. Ja tämä vielä siten, että investoinnit tuottavat voitot, ei päinvastoin. Tällöin raha ei edusta arvoja vaan on arvo. Arvojen määrää, efektiivistä kysyntää voidaan säädellä vähentämällä ja lisäämällä kierrossa olevan rahan määrää. Talouden perusrationaliteetti on tässäkin ajatelussa se, että talousjärjestelmä pyrkii tasapainoon aina korkeammalla tuotannon ja kulutuksen tasolla, mutta nyt valtiovallan ohjauksessa.

Kun rahan määrä on perinteellisesti ollut ensisijaisesti kansallisten keskuspankkien päätettävissä, mahdollistuu valtiovetoinen talouspolitiikka: on olennaista huolehtia siitä, että kokonaiskysyntä on oikealla tasolla suhteessa tuotantoon: jos rahaa on liikaa liikenteessä, seurauksena on hintojen nousu, jos liian vähän, hintojen lasku.

Valtiovetoinen talouspolitiikka voi olla investointi- ja/tai tulonjakopolitiikkaa. Investointipolitiikka voi olla siviili- tai sotilaskohteisiin suunnattua. Donald Trump’ in suunnitelmana on tehdä massiiviset investoinnit siviilikohteisiin (kuten tiet, sillat, lentokentät, koulut, sairaalat), mutta myös US:n sotilasteollinen kompleksi odottaa omaa osuuttaan – kuvio on tuttu 1930 -luvun Saksasta.

Tulonjakopolitiikan rahoitus voi olla palkka(tulo) tai pääoma(tulo) vetoista. Jos se rahoitetaan työtuloilla, se on perinteellistä uusliberaalia talouspolitiikkaa. Jos sen sijaan työtuloja nostetaan, se kyllä lisää kulutusta, mutta kulutuksen lisääminen ei välttämättä lisää tuotantoa, siis työtä. Se voi lisätä jo tuotettujen tuotteiden myyntiä ja laskea niiden arvoa. Jos kaikki myymätön on myyty, korkeammat palkat vähentävät voittoja ja se taas vähentää tuotantoa. Talouden tasapainottaminen palkkatuoja nostamalla ei johda tasapainoon.

Kun raha oli sidottu kultakantaan, oli kullan tuotannon tulos suoraan ilmaistavissa rahassa: kultatuotannon tarvitsema työaika kultakiloa kohden oli siten abstrakti mitta työn arvolle. Kun raha irrotettiin kultakannasta 1970 –luvulla, ajateltiin että työllä ei voi enää olla objektiivista arvoa ja sille käypää mittaria. Tehdyn työn arvostus – ei siis arvo – realisoituu vaihdossa, kauppoja tehdessä, tai toisin ilmaisten: investoinnit tuottavat voitot.

Suhteessa tuottavuuden nousuun palkkasumman osuus kansantuotteista on lähes kaikkialla laskenut jo vuosikymmenet. Yksityisten rahalaitosten käyttöön ottama tapa luoda lainarahaa tyhjästä riittävän kysynnän ylläpitämiseksi – palkkojen nostamisen sijaan – on yritys ehkäistä teknologisen kehityksen myötä tapahtuvan yritysten voittojen suhteellinen osuuden heikkenemisen ja tarvittavien uusinvestointien volyymien ja yhteiskunnalliset sidonnaisuuksien lisääntymisen vaikutuksia.

Kun usein palkkasumman osuuden lasku ja sen kielteinen vaikutus yksityiseen kulutukseen ei lievene investointeja lisäämämällä, monet maat tukeutuvat lainoituksiin (kotitaloudet, julkislainat) ja/tai ylijäämäiseen vientiin ylläpitääkseen kokonaiskysyntää. Jos kaikki maat menettelevät samoin, se johtaa globaalin kokonaiskysynnän laskuun, jolla on kielteisiä vaikutuksia lähes kaikkiin maihin.

Kehittyneissä talouksissa nousevien voittojen ja tuotanto investointien irroittauminen toisistaan selittyy kolmella syyllä: lisääntyneistä voitoista yhä suurempi osa on siirretty finanssitalouden sektorille. Toiseksi tuotannollisten yritysten voittoja on lisääntyvässä määrin maksettu osinkoina ja sijoitettu finanssipääomiin kuin tuotannollisiin sijoituksiin. Kolmanneksi kehittyneiden talouksien tuotannolliset investointeja on haitannut kotitalouksien heikko tilanne, hallituksen ja kaupan vaatimukset tiukkoine luottovaatimuksineen, jotka kaikki ovat vaikeuttaneet pientä ja keskisuurta yritystoimintaa kohtuuttomasti. (ILO,OECD 2015).

 

Rahalla lisää rahaa

Voimme kuitenkin lähteä toisestakin taloudenpidon perusluonnehdinnasta: nykyinen taloudenpito ei ole ensisijaisesti tuottamisen ja kulutuksen ja niiden tasapainoon saattamista investointien/lainojen kautta. Ei, vaan talouden lähtökohta ja tulos on raha: raha –> tuotanto –> enemmän rahaa, tai hieman tarkemmin: raha –> pääoma (tuotantovälineet, työvoima) –> tuotanto – > lisätty pääoma –> lisätty raha … ja sama taas uudelleen.  Taloudellinen arvo syntyy tuotannossa yhteistyössä ihmisten, luonnon ja luonnon ainesten vaihdon kanssa. Rahasta lähetään liikkeelle ja rahaan taas päädytään.

Siten ihmisten tarpeet ja niiden tyydyttämiseksi organisoitu tuotanto ovat toissijaisia ja alisteisia money making -ajatukselle. Raha kantaa ja edustaa tuotannossa luotuja arvoja. Taloudellisia arvoja ei luoda markkinoilla, siis vaihdon piirissä, vaan siellä jaetaan ja tuhotaan eri osapuolten kesken jo tuotettuja arvoja.

Tuotannon organisoimisen ajurina on siis voiton tekeminen, ei yrittäjyyteen ja riskinottoon perustuvat intohimot tai pelot: investointeja tehdään, jos voidaan luottaa siihen, että ne tuottavat riittäviä voittoja. Vaikka korkeammat palkat lisäävät kysyntää, ei korkeampi kysyntä välttämättä lisää investointeja – jos ei ole näkyvissä lisääntyviä voittoja. Korkeammat palkat pääoman kustannuksella eivät johda talouden tasapainoon vaan lamaan ja talouden kriiseihin.

Tässä näkemyksessä taloudellisen tasapainon syntymisen ytimeen asettuvat yritykset, markkinat ja ennakoidut voitot, eivät valtiot. Kysymys on yritysten keskinäisestä raastavasta kilpailusta, jossa teknologisen kehityksen myötä voiton tekeminen on aina yhä haastavampaa vaatien yhä suurempia ja sosiaalisesti monisidonnaisempia investointeja ja rahoitusmuotoja. Voittojen suhteellisen tason ylläpitämiseksi onkin hävitettävä tai laskettava jo tuotettujen arvomassojen määrää, joskus jopa massamitassa sotien kautta.

Aluksi paikallistalouksien, sittemmin kansantalouksien ja nyttemmin yhä enemmän maailmatalouden kokonaisuudessa rahan kiertoprosessin liikkeelle laittavilla tahoilla – kauppias-, teollisuus- ja finanssiporvaristolla – on yhteisiä intressejä huolehtia voiton muodostuksen yleisistä edellytyksistä. Tässä kansallisvaltioilla aiemmin ja nyttemmin kansainvälisillä etujärjestöillä ja ns. vapaakauppasopimuksilla on keskeinen rooli. Globaali finanssiporvaristo – luokkana – on vasta muotoutumassa. Tilanne on tältä osin monisyisempi kuin maailmansotien alla aiemmin.

 

Palkkatyösuhde

Nämä kaksi, yllä muutamin sanankääntein raapustettua ajatusta taloudenpidosta kuvaavat tilannetta perinteisten yritysten ja palkkatyösuhteen vallitessa. Ensimmäinen ei aseta tuota suhdetta ongelmaksi, vaikka onkin erityisesti huolissaan työttömyydestä. Jälkimmäinen taas näkee yksityisen yritystoiminnan ja siihen liittyvän palkkatyömuodon keskeiseksi ongelmaksi ennustaen sen purkautuvan ”suurteollisuuden synnyn” (Marx) myötä. Miksi?

Yksityiselle yritystoiminnalle ja siihen liittyvälle palkkatyölle on kaksi keskeistä edellytystä. Ensinnäkin se, että välitön työaika pystyy ilmaisemaan työn arvon sen abstraktissa muodossa, ts. arvon suhteessa kaikkiin muihin yksityisiin tuottajiin. Ja toiseksi, että tuotanto tapahtuu yksityisesti, ts. reväistynä irti – siis abstraktisti – yhteiskunnallisista sidoksista palvellen ensisijaisesti money making –prosessia.

Molemmat nämä ehdot ovat jo monin osin purkautuneet. Tietyn tuotteen tuottamiseen käytetty välitön työaika ei ilmaise kuin murto-osan siitä kokonaistyöajasta, joka sen tuottamiseen on käytetty esim. koulutuksen, terveydenhoidon, erilaisten yhteiskunnallisten palveluiden tuottamisen vaatiman ajan myötä.

Toisaalta arvonmuodostuksen ajurina ei enää ole yksittäisen tuotteen valmistus ja myynti vaan mitä moninaisempien toimijoiden resurssien integrointi hyvin monimuotoisissa sosiaalisissa ekosysteemeissä.  Tiiviisti ilmaistuna tuotanto on sosiaalista installointia sosiaalisessa konstellaatiossa. Arvo ei ilmene vaihdossa vaan sosiaalisessa yhteydessään ja käytännöissään.

Money making –prosessin voima johtuu siitä, että yritykset, tehtaat ja niiden omistus ovat eriytyneet toisistaan ja kukin niistä on levittäytynyt monisidokselliseksi tuotantoverkostoksi ympäri maailmaa. Yritys huolehtii brändin tuottamisesta, siis sosiaalisesta installaatiosta sosiaaliseen konstellaatioon, tehdas vastaa sen vaatimasta tuotantoalustasta ja omistusinstuutiot resurssien allokoinnista, kohdentamisesta. Ja viimeksi mainittu toimii juuri money making –periaatteella ja on ajautumassa jyrkkään ristiriitaan yhteiskunnallistuneiden yritysten ja yhä palveluperustaisempien tuotantoalustojen kanssa.

 

Julkinen vs. yksityinen – ja kirjanpito

Meillä onkin menossa armoton taistelu julkisen ja yksityisen toimintatavan välillä: ryhdytäänkö julkisessa taloudessa – siis elämän uusintamisen turvaavassa tuotannossa (koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, turvallisuus, ympäristö) – noudattamaan money making periaatteita vai kääntyykö talous, talon pito alkuperäisille jaloilleen, ts. että talous palvelee uusintamista eikä niin kuin nyt, uusintaminen taloutta.

Lain mukaan osakeyhtiön tehtävänä on tuottaa taloudellista voittoa omistajilleen. Ei muuta. Julkinen talous ei tavoittele taloudellista voittoa. Sen toiminnan voitot on määritelty toiminnallisissa tavoitteissa: kansalaisten osallisuus, luottamus, hyvinvointi, koulutus, sivistys, arjen sujuvuus, rohkeus, luovuus, ympäristö.

Onko meillä mitään tietoa tai arviota näistä itse itsellemme tavoitteeksi asettamiemme voittojen määrästä tai laadusta suhteessa niihin voimavaroihin, jotka julkisella taloudella on käytettävissään? Kovin vähän ja vain mutkan kautta. Nykyinen kirjapitokäytäntö tulkitsee julkisen talouden olevan pelkkiä menoja ja kuluja, joita on rajoitettava viimeiseen asti: menokuri on voittoa!

Julkisen talouden toiminnallisissa tavoitteissa (public value) määritetään voittojen sisältö (public profit). Julkisen talouden voitot erääntyvät kansalaisille. Nykyinen suoriteperustainen kirjanpito ei anna juuri mitään käsitystä siitä, kuinka julkinen talous on onnistunut tässä keskeisessä tehtävässään.

Vuosisatoja vanha kaksoiskirjanpito kehittyi aikoinaan Italian renessanssin kauppiasporvariston tarpeeseen muuttaa omaisuuttaan käteisvaroiksi kaupankäyntiä varten siten, että jokainen yhteiseen yritykseen omaisuuttaan sijoittanut sai itselleen oikeudenmukaisen osuuden tuloksesta, ts. toteuttaa porvariston tasa-arvoa.

Yrityspohjainen, luonnon ja ihmisluonnon alistamiseen ja riistämiseen kehittynyt kirjanpito on tätä nykyä sekä teknologisista, talouden kehityksen suunnan seurantaan liittyvistä että sisällöllisistä syistä harhainen. Tämä koskee erityisesti julkista taloutta: huolenpito elämästä, elämän uusintaminen (care economy) on – ajan käytöllä mitaten –  jo pääosin siirtynyt yksilön itsensä, perheiden, lähiyhteisöjen ja julkistoimijoiden vastuulle.

Huolenpitotaloudessa on kysymys  oman elämämme yhteisestä tuottamisesta, sen voitoista ja menetyksistä, ei rahan tekemisestä rahalla. Tämä keskeinen osa elämämme talon ylläpidosta, siis jaloilleen asetetusta taloudesta, kirjautuu meille  käyttökustannuksiksi  ja -lainoiksi, siis investoinneiksi, joiden tulokertymä siirtyy yksityisen talouden tuloksi ja voitoksi.

Kansainvälisen finanssitalouden resurssien kohdentamisen periaatteet, voimavarat, työkalut ja nopeus ovat kaikki jo aikoja sitten irtaantuneet reaalitaloudesta, keskuspankkien suurella myötävaikutuksella. Kohdentaminen pyrkii irti kaikista rajoitteista mitkä luonto, ihmiset, sivistys, kulttuuri asettavat esteeksi. Tärkein ja kuitenkin viime kädessä ylittämätön este on aika.

 

Ajantalous ja vapaa työ

Käytämme kaiken aikamme – tavalla taikka toisella – elämän ylläpitämiseen ja uusintamiseen. Osa siitä on kuitenkin välttämätöntä, elämän pakoille alistettua, ei meidän omaa vapaata aikaa. Työnjaon ja työn tuottavuuden kasvun myötä olemme pystyneet lisäämään vapaan ajan, oman ajan osuutta elämässämme. Vapaa aika ei ole siis mitä tahansa aikaa vaan se on yhteiskunnallisesti, yhdessä tuotettu aikaa toinen toisillemme.

Elämä ja sen ylläpito on sidottu lähtemättömästi aikaan. Aika ei ole rahaa mutta ajalla on arvo, jos sen myötä ylläpidetään elämää. Elämän ylläpito vaatii energiaa ja järjestyksen tuottamista, työtä. Ajan taloudessa ymmärrämme talouden pidon ihmiselämän ylläpitämisenä kaikessa laajuudessaan ja kokonaisuudessaan.

Työnjakoon perustuva talon pito, talous edellyttää, että voimme siirtää työn tuottamia arvoja yli ajan ja paikan. Se siis vaatii perustakseen jotain, joka on yksiselitteisesti mitattavissa ja esitettävissä ja josta niukkuutta. Aikaa on itse kullakin rajallinen määrä käytettävissään. Niin on myös jokaisessa taloudellisessa yksikössä, perheessä, yrityksessä, tehtaassa, konttorissa ja kansantaloudessa.

Arvon substanssi onkin aika, mutta ei mikä tahansa aika, ei looginen, historiallinen ylipäätään vaan yhteiskunnallinen aika. Eikä vain mikä tahansa yhteiskunnallinen aika, vaan meidän itse kunkin käytettävissä oleva aika, vapaa aika. Ihmiskunnan tavoitteena on ollut läpi vuosisatojen tämän ajan yksilökohtaisen vapaan ajan määrän lisääminen.

Oma aika – myös vapaa työ, siis elämän ylläpito – ei tarkoita irrottautumista vuorovaikutuksesta luonnon kanssa. Se on ainainen ja ikiaikainen välttämättömyys, mutta nyt ei enää ole kysymys luonnon ja ihmisluonnon hallinnasta ja alistamisesta vaan ihmisen luontosuhteen yhteisestä, yhteiskunnallisesta hallinnoinnista. Siten kaikessa luonnon kanssa tekemästämme aineisten vaihdosta, siis ”luonnon henkiin herättämisestä” (Marx) ihmistä kasvattavalla, sivistävällä tavalla, on kysymys vapaasta työstä.

Yhteiskunnalla on käytettävissä tiettynä hetkenä vain rajallisesti aikaa. Se on sidottu elämän luonnonlakeihin, ruumiillisen olemisemme rajallisuuteen, syntymään, elämään ja kuolemaan.

Se on muutettava yhteiskunnalliseksi ajaksi, arvoksi, jotta voisimme saada vapaata aikaa, aikaa vapaalle työlle, elämän ylläpitämiselle.

Arvo on yhteiskunnallista aikaa, meidän vapaata aikaa, jonka tuotamme yhdessä työnjaon kautta toisillemme. Oma aika on siis minun yhdessä toisten kanssa tuottamaani yhteiskunnallista aikaa, jonka olen saanut haltuuni, hallintaani biologisesti määrittyneestä rajallisesta ajastani. Se on ajan arvo.

Palkkatyön tekemisen ehdot – abstrakti tuotanto, abstrakti työ – estää tekijäänsä kysymästä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tavaroita tai palveluita tuotetaan ja kuinka tuotettu arvo käytetään. Se ei siis ole vapaata, omaa työtäni. Se on hukkaan heitettyä rajallista, arvokasta aikaani.

Pahimmillaan palkkatyö on siis ajan talouden ja elämän uusintamisen kannalta hukkaan heitettyä, arvotonta aikaa, koskapa se ei sivistä, ei luontoa eikä sen muokkaajaa, ihmistä, ei herätä henkiin meidän sisäistä eikä ulkoista luontoa ihmisille, ihmiskunnalle käyvällä tavalla vaan tuhoaa molemmat.

Sivistys on siis luonnon ja  ihmisluonnon henkiin herättämistä, molemminpuolisesti: tietoa, taitoa ja tahtoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden perusongelmia, ts. ihmisen ja luonnon välistä ainesten vaihdon hallinnointia tässä ja nyt.

 

Voittoperiaatteen muodonmuutos  – toukka perhoseksi

  1. Talous on laitettava takaisin jaloilleen, alkuperäiseen tarkoitukseensa: elämän ylläpitoon ja uusintamiseen. Talouden perustaksi on asetettava kysymys elämän ylläpidosta ja uusintamisesta. Rahan uusintamisen sijaan on siis asetettava elämän uusintaminen. Uusintamisen ei tulisi palvella taloutta vaan talouden uusintamista.
  1. Resurssien kohdentamisessa on kysymys ajasta, omasta, vapaasta ajasta: kuinka jaetaan itse kunkin rajallinen käytettävissä oleva aika siten, että se mahdollistaa mahdollisimman suuren oman ajan itse kullekin vapaana aikana ja vapaana työnä kuluttaen mahdollisimman vähän luonnonvaroja.
  1. Palkkatyösuhteen ylittämiseksi keskeistä ei ole paikallinen sopiminen vaan paikallinen päätöksenteko: jokaisella työtä tekevällä on oikeus ja velvollisuus asettautua tuottajan asemaan. Hän on täysivaltaisesti mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin tavaroita ja palveluita tuotetaan ja kuinka tuotettu arvo käytetään.
  1. Kirjanpitokäytänteitä kehitetään siten, että julkiset arvot (public values) ja voitot (public profits) asetetaan keskeisiksi taloudellisen menestyksen mittareiksi. Hyvän lähtökohdan antaa esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoitteet (ks. esim. YK-liitto).

Lopuksi

Kuten tarkkaavainen lukija on voinut havaita en asettaudu monimuotoisen keynesiläisen talouspolitiikan kannalle kuin korkeintaan joissakin lyhyen tähtäimen tavoitteissa. Vasemmistolaisen perinteen osalta olen lähempänä Fred Moseleyn kuin Anwar Shaikhin analyysia, lähempänä Michael Robertsia kuin Bill Mitchelliä – muutaman mainitakseni. Tukeudun monilta osin Karl Marxin ajatuksiin työn vapauttamisesta ja hänen Grundgrissen ns. kone -frakmenttiin (ks. laajemmin Volanen 2015).

Jokaista pitkää laskukautta on seurannut kapitalistisen talouden hallintotavan muutos: 1905 – 1920 -laskukauden jälkeen seurasi korporatiivinen kapitalismi, 1928-1948 jälkeen keynesiläinen sodan jälkeinen hyvinvointivaltio, 1968-1981 jälkeen seurasi globaali uusliberalismi (Bichler, Nitzan 2016). Nykyisen pitkän laskukauden jälkeen liberaalidemokratian ja kapitalismin tiet näyttävät eroavan toisistaan ja edessä on siirtymä autoritääriseen demokratiaan kuten Slavoj Zizec on jo vuosia sitten ennakoinut.

On siis muodonmuutoksen aika!

 

Kirjallisuutta

Beck, U. 2016. The Metamorphosis of the World. Cambridge: Polity press.

Bichler, S., Nitzan, J. 2016. A CasP model of the stock market. Real-world economics review, issue. 77, 118-154.

ILO, OECD. 2015. The Labour Share in G20 Economies. Report for G20 February 2015, Antalya, Turkey.

Volanen, M. V. 2015. Työn vapauttamisesta. Teoksessa: Marxin Pääoman ajankohtaisuus, ss. 190-204, toim.  Y. Hakanen. Helsinki: TA-tieto.

YK-liitto. 2016. Kestävän kehityksen tavoitteet 2030. http://www.ykliitto.fi/yk70v/yk/kehitys/post-2015 Katsottu 29.12.2016.