Kaikki tuntenevat Sokrateen, tuon filosofian isäksikin kutsutun hahmon kaukaa Antiikin Kreikasta. Hänen aikanaan demokratia vahvistui ja vakiintui. Demokratia ei kuitenkaan alkujaan ollut kreikkalaisten keksintöä, vaan sen juuret palautuvat Lähi-Itään, josta foinikialiset välittivät sen länteen. On oletettavaa, että demokratiaa harjoitettiin jo hyvinkin varhain Intiassa ja Kiinassa. Demokratia sellaisena kuin me sen olemme tottuneet mieltämään on 1700-luvun valistusajattelun perintöä. Jo silloin demokratiaa lähestyttiin ja yhä nykyään sitä tulisi lähestyä monimuotoisena ja dynaamisena, toisinaan jopa mielivaltaisesti määrittyvänä konseptina.

Demokratian piirteitä näkyy eläinmaailmassa yleisesti. Ei ole lainkaan yliampuvaa todeta, että demokratiasta on evolutiivista hyötyä, jos se palautetaan yhteistyöksi yhteisten resurssien hallinnasta tai kyvyksi kommunikoida tavalla, joka lopulta johtaa koko yhteisöä hyödyttävään lopputulokseen. Eläinten demokratiassa tunnutaan arvostettavan eniten niitä näkemyksiä, jotka johtavat yhteisön edun maksimoitumiseen.

Ihmisille demokratia tuntuu olevan toisinaan milloin mitäkin. Kaikki eivät tunnu edes ymmärtävän demokratiasta olevan lukematon määrä tulkintoja. Antiikissakin se miellettiin niin suoraksi kansanvallaksi kuin kokonaisvaltaiseksi elämäntavaksi. Uuden ajan tulkinnoissa korostettiin milloin lakia, milloin taas velvollisuuksia tai aktiivista kansalaisuutta. Viimeisimmät lisäykset demokratian vaatimuslistaan ovat populismin, avoimuuden ja toimintavalmiuden käsitteet.

Itse kuulun niihin, jotka arvostavat sellaista demokratiaa, jossa parhaan argumentin tulisi hallita. Demokratia nähdään tässä deliberatiivisessa muodossaan keskusteluksi, jossa tarkimman kriittisen seulan läpäisemä argumentti sanoo viimeisen sanan. Eläinten demokratiassa voittava argumentti on se, joka tuntuu yhteisön kannalta parhaalta (ja jonka evoluutio myöhemmin oletettavasti parhaimmaksi osoittaa). Saman luulisi toimivan myös ihmisillä.

Palataan lopuksi Sokrateehen. Tämä viisaudestaan ja periaatteellisuudestaan suuri mies yritti saada ihmiset kehittämään itsensä mahdollisimman viisaiksi ja hyviksi. Tällöin myös demokratialla olisi paremmat edellytykset toimia. Näin uskoi myöhemmin myös Aristoteles. Voiko demokratiakaan koskaan palvella kuten toivottua, jos sen käyttäjät eivät osaa tai tahdo toimia hyvin ja oikeudenmukaisesti itseään saati toisiaan kohtaan?

Kaikki varmasti tiedämme, miten Sokrateelle lopulta kävi. Sokrates kuoli, sillä hän halusi toimia oikein ja oikein toimiessaan hän tuli alistaneeksi itsensä niille laeille ja sille oikeudenmukaisuudelle, jotka tuomion lopulta sinetöivät. Yksilön ja yhteisön hyvä kietoutuivat Sokrateen kohtalossa yhteen tavalla, josta kouriintuntuvampaa esimerkkiä on vaikea löytää. Sokrates halusi olla mahdollisimman hyveellinen ja oikeamielinen, sillä tiesi sen koituvan näin myös kaikkein muiden ja yhteiskunnan suurimmaksi parhaaksi. Voi olla, että demokratia vaatii onnistuakseen samaa ponnistelua meiltä kaikilta.