Vihreiden väliaikainen puheenjohtaja Pekka Haavisto esitti Kauppalehden haastattelussa 23.12. ihmettelevänsä vihervasemmiston käsitettä. Haavistolle Vihreät on ollut syntymästään lähtien markkinatalouden kannattaja. Vaikka tässä yhteydessä tuleekin varoa markkinatalouden yksioikoista rinnastamista kapitalismiksi, tulen tehneeksi rinnastuksen tästä ongelmasta tietoisena.

Minut vieraannutti kapitalistisesta markkinataloudesta lopullisesti Naomi Kleinin kirja Tämä muuttaa kaiken (2014). Kirjassa osoitetaan suorasanaisesti ja lukuisin havainnollistavin esimerkein miten kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä on sekä vastuussa nykyisessä ekokriisistä että kyvytön ratkaisemaan sitä. Ennen Kleinin kyseistä kirjaa olin toki tutustunut hänen aiempaan tuotantoonsa ja Frankfurtin kriittisen koulukunnan teoreetikoihin sekä Noam Chomskyn kaltaisten vasemmistointellektuellien ajatuksiin. Kaiken lukemani pohjalta vakuutuin, ettei kapitalismi todellisuudessa ollut sitä mitä sen ihanteellisimmillaan uskottiin olevan – kaukana siitä.

Ihmislajissa silmiinpistävä piirre on pyrkimyksemme yhteistyöhön ja toistemme auttamiseen, usein sellaisissakin tilanteissa, joissa se näyttää olevan omaa etuamme vastaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on mallikelpoinen esimerkki mitä yhdessä tekeminen ja keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne parhaimmillaan voivat saada aikaan. Kuitenkin, Kleinin mukaan “jossain sisissämme me kaikki uskomme vapaamarkkinaideologian perustavaan valheeseen. Uskomme olevamme vain itsekkäitä, ahneita ja mielihalujemme ohjaamia koneita”.

Arvotutkija Klaus Helkaman (2015) mukaan ”uusliberalistinen ihmis- ja yhteiskuntakuva näkee ihmisen olennaisesti taloudellisten arvojen motivoimana homo oeconomicuksena ja uskoo, että yhteiskunta toimii parhaiten, kun markkinavoimien annetaan vapaasti temmeltää eikä valtio puutu niiden toimintaan kuin minimaalisesti”. Parhaiten tämä näkyy Yhdysvalloissa, jossa yhteiskunta on asettanut vähemmän oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa koskevia vaatimuksia. Tämän ”ihanteen” seurauksia saamme ihastella nyt jakautuneen Yhdysvaltojen väestön muodossa.

Suomi on onnistunut välttämään Yhdysvaltain kohtalon. Mutta entäs tulevaisuudessa?

Nuorisotutkimuksen emeritaprofessori Helena Helven tutkimuksissa (1993; 2002; 2015) on tullut ilmi signaaleja kehityksestä, jossa suomalaiset nuoret eivät enää ole yhtä valmiita auttamaan vähäosaisia, vaan ihmisten yhteiskunnalliset erot hyväksytään ajatellen, että jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan. 2000-luvulla kasvavampi osa nuoria oli omaksunut uusliberialistisia ja nationalistisia arvoja. Lienee selvää, että tämä kehitys on myrkkyä hyvinvointiyhteiskunnan pysyvyydelle ja elinvoimaisuudelle, jotka perustuvat yhtenäisyyden, solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tunteille.

Yhteisöllisen toiminnan väheksyminen ja taloudellisen voiton tavoittelun kunnioitus ovat läpäisseet lähes jokaisen maan hallinnon, kaikki keskeiset tiedotusvälineet, jopa ihmisten sielun. Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri (2018) muotoilee saman asian toteamalla kilpailun ja kapitalismin arvojen tulleen lähes jokaiselle ihmiselämän osa-alueelle. Pahinta kuitenkin on, ettei kapitalismin ongelmista voi Värrin mukaan edes puhua leimautumatta kommunistiksi.

Halkama jatkaa, ettei elinkeinoelämä perinteisesti ole Suomessa eikä muuallakaan uskonut tasa-arvon ja yhteistyön hyvää tekeviin vaikutuksiin. Nyttemmin elinkeinoelämän vaikutusvalta tuntuu yhteiskunnallisesti vain kasvaneen. Samalla rikkaat ovat jatkaneet rikastumistaan ja demokraattisen järjestelmän epätasapaino on voimistunut. Talouskasvun hedelmien epätasapuolinen jakautuminen ja eriarvoisuuden lisääntyminen uhkaavat oikeusvaltiota ja sen yhtenäisyyttä  ja näkyvät kaikkialla Euroopassa säilyttämisarvojen ja niitä kannattavien puolueiden kannatuksen lisääntymisenä. Huomautettakoon Helkaman suulla, että demokraattinen yhteiskunta tarvitsee universalismiarvoja eli kaikkien ihmisten hyvinvoinnin ymmärtämistä ja arvostusta, suvaitsevaisuutta, ympäristön suojelua ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Miksi sitten sitoudumme sellaiseen talousjärjestelmään, joka saa meidät kilpailemaan toistemme kustannuksella, tuhoamaan yhteiset elinympäristömme, kuormittamaan itsemme tainnuksiin työllä ja ajamaan hyvinvointiyhteiskuntamme henkisen ja toiminnallisen kriisiytymisen partaalle? Kapitalismi hyötyy sädekehästään ja niistä oikaisemattomista väärinymmärryksistä, joita ihmiset siihen (ja sen vaihtoehtoihin) liittävät. Yksi esimerkki liittyy uskomukseen siitä, miten vapaat markkinat takaavat mahdollisimman laajan yksilöllisen vapauden. Nyt jo edesmennyt sosiologian professori Erik Allardt (1997) kirjoitti hänkin jo aikanaan, miten sekä politiikan tutkimuksessa, sosiologiassa että filosofiassa on runsaasti tutkimustietoa siitä miten täysin vapaat markkinat lisäävät vain joidenkin harvojen vapauksia, kun taas suuren enemmistön vapaudet selvästi kaventuvat.

Vihervasemmistolle lienee kiistattoman selvää, että markkinatalous horjuu; parhaimmillaankaan se ei pysty säätelemään itseään vaan tarvitaan poliittisen järjestelmän ohjausta. Siihen, miksi kapitalismia ei sen ilmeisistä puutteista huolimatta sitten osata kritisoida aiempaa isompien joukkojen äänellä, on iso kysymysmerkki. Sen kuitenkin tiedän, että viimeisimmässä mittauksessa Pekka Haavisto oli suomalaisten suosikkiehdokas pääministeriksi.