Suomalainen yhteiskunta tarvitsee uskonpalautusta liittyen koulutuksen poliittiseen arvostamiseen. Väitän, että kansalaisten koulutustahto on säilynyt vahvana koulutuspolitiikan hapuilusta huolimatta. Vuonna 2009 suomalaiset katsoivat ylivoimaisesti merkittävimmäksi asiaksi Suomen historiassa oppivelvollisuuden, peruskoulun ja ilmaisen koulutuksen.

Filosofi Ilkka Niiniluoto (2015) kirjoittaa:

”Vaikka maassa (Suomessa) on runsaasti vaurautta, hyvinvointiavaltio on joutunut rahoituskriisiin niin terveydenhoidon ja koulutuksenkin osalta. Samalla pohjoismaiseen malliin kuulunut periaate, jonka mukaan keskeiset julkiset palvelut universaalisti ja yhdenvertaisesti osoitetaan kaikille kansalaisille, on ideologisesti vaikeuksissa, kun uusliberaalit aatteet suuntaavat painetta kohti koulutuksen yksityistämistä ja eriarvoistumista. Oireita julkisen koulujärjestelmän ja sen laadun rapautumisesta ovat aiemmin rakennetun kouluverkon, kyläkoulujen lallakuttaminen, koulujen laatuerojen kasvaminen, määrärahojen noukkuudesta johtuva luokkien koon suureneminen, erityisopetusta tarvitsevien määrän kasvu, koulukurin ja viihtymisen ongelmat, uhkaava opettajapula ja opettajien uupumus.”

Koulutuksen hyödyt ovat kiistämättömät. Jokaisen koulussa vietetyn vuoden tiedetään lisäävän älykkyysosamäärää 1-5 pistettä. Älykkyysosamäärä taas ennustaa muun muassa sosioekonomista nousukkuutta ja työssä suoriutumista sekä terveyttä ja pitkäikäisyyttä. Niiniluoto muistuttaa, että koulutus ei ole muista elämänlaatua kohottavista hankkeista erillinen. Koulutukseen panostamalla edistetään ”sukupuolten tasa-arvoa, kansakuntien vaurautta ja hyvinvointia, valtiollista demokratiaa ja globaalia oikeudenmukaisuutta”. Se onkin sijoitus, jonka avulla investoida tulevaisuuteen ja pyrkiä kohti parempaa maailmaa.

Suomalaisen koulun menestyksen taustalta löytyy kolme seikkaa (Helkama, 2015):

1. koulutukselle suotuisa arvopohja
2. aktiivinen oppimiskäsitys
3. tasa-arvo

Suomalaisten koulut menestyvät siis siksi, että ensinnäkin koulutukselle ja opettajien ammattitaidolle osataan antaa painoarvoa, toisekseen Suomessa osataan hyödyntää oppimispsykologista tietoa ja kolmanneksi kaikki lapset suomalaisessa koulujärjestelmässä ovat tasa-arvoisessa asemassa suhteessa toisiinsa. Laatu edellyttää kuitenkin myös taloudellisia panostuksia: koulu saa ja sen pitää maksaa!

Mihin sitten koulutuksella tulisi pyrkiä? Niiniluoto jatkaa, että ”aidossa koulutusyhteiskunnassa tulisi vallita ajattelun ja sanan vapaus, suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan, ihmisarvon kunnioitus ja ihmisten rohkaiseminen oman järjen kärjen kriittiseen käyttöön”. Nämä tavoitteet rinnastuvat sivistykseksi, jolla tarkoitetaan yleensä oppia, tietoa ja henkistä kehittyneisyyttä, jota voidaan saada lukeneisuuden kautta. Koulutuksen tärkeys liittyy siis myös kansallisesti arvokkaisiin tavoitteisiin korkeasti innovatiivisesta, moraalisesti arvostelukykyisestä, tiedostavasta, osaavasta ja ajatteluaan jatkuvasti kultivoivasta kansasta, joka erottuu maailmalla edukseen. Suomalainen koulujärjestelmän menestys ei kuitenkaan lepää yksin sivistyksen- ja koulutusarvojen varassa, vaan on tulosta myös työn, sisukkuuden ja korkean tavoitteellisuuden tinkimättömistä ihanteista.

Pidetään koulutuksen lippu korkealla!