Piti ihan käydä katsomassa Wikipediasta, kuinka blogi määritellään. Rakenteiden ja verkkosivuston ominaisuuksien lisäksi blogille tunnusomaisina piirteinä mainitaan ajankohtaisuus, spontaanius ja henkilökohtaisuus. Kahta ensinmainittua löytyy Kansan Uutisten blogialustalle kirjoittamistani teksteistä. Nyt on aika kypsynyt henkilökohtaisuuksille, muttei kuitenkaan vastustamattoman avautumisen tarpeen johdosta; varsinainen syy kypsymiselle löytyy tekstin lopusta.
En ole oikein mistään kotoisin. Olen syntynyt Kätilöopistolla, kasvanut Savossa ja elänyt Uudellamaalla. Juureni ovat katkeilleet; osin elämän syöksyvirtauksissa, osin tarkoituksella. Elämäni ei ole koskaan tuntunut valmiilta ja usein näen sen lähinnä sarjana epäonnistumisia. Kokemusta elämän sarjoittaisesta epäonnistumisesta käytetään myös vastausvaihtoehtona BDI-21 masennusseulassa. Eli kyllä, olen ollut myös masentunut. Ja epäonnistunutkin usein.
Erilaiset persoonallisuustestit määrittävät minut poikkeuksetta idealistiksi. Se on saattanut tulla jo esiin kirjoituksissani. Valitettavasti idealismini ei tee minusta sen parempaa ihmistä, vaan kompastelen usein samoihin kynnyksiin kuin muutkin, mutta luultavasti kärsin vajavaisuudestani hiukan tavallista enemmän. Sellaiset päivät ovat harvassa, jolloin en koe tarvetta tarttua itseäni niskasta kiinni ja nostaa päätäni henkisestä perunakuopasta päivänvaloon.
Vaikka koen monesti epäonnistuneeni elämässäni, minulla on ollut joissain asioissa satumaisen hyvä onni. Olen ollut fyysisesti terve, kuten myös perheeni, enkä ole joutunut kokemaan traumaattisia menetyksiä liian aikaisin. Pari vuotta sitten selkäni murtui tapaturmaisesti, mutta juuri sillä tavalla siististi, etten menettänyt kävelykykyäni. Minulla on terve poika joka täyttää pian 5 vuotta; hänestä olen kiitollinen joka päivä.
Olen usein huolissani. Haluan uskoa, että valppauteni pitää asiat muuttumattomina, vaikka elämä kourii ihmistä riippumatta siitä, kuinka paljon sitä yrittää hallita. Olen varma, että jos hellitän hetkeksikään, korsista, neulasista ja tunnistamattomista möykyistä rakentamani keko romahtaa välittömästi. Lapsena olin neurootikko ja laskin asioita varmistaakseni rakennelmani pystyssä pysymisen, aikuisena olen onneksi päässyt eroon taikauskosta. Hah!
Vaikka olen monesta asiasta kiitollinen, elämässäni on tapahtunut asioita, jotka vaihtaisin pois. Lapsuuteni ei ollut hyvä. Ankara ja ailahteleva isäni syötti sodan käyneeltä isältään saamansa härskiintyneet eväänsä minulle. Kasvoin siihen, että epävarmuus on ainoa varma olotila. Ison osan aikuisuudestani olen käyttänyt lapsuudestani selviämiseen. Usein kun luulen selvinneeni, olen palannut huomaamattani lähtöruutuun.
Isyyttäni leimaa se, että pyrin tekemään asiat päinvastoin kuin oma isäni teki. Todennäköisesti sekin menee pieleen, mutta toistaiseksi poikani vaikuttaa tasapainoiselta. Koen itseni puskuriksi viattoman mielen ja kaaoksen välillä. Usein olen kuitenkin surullinen siitä, millainen tulevaisuus poikaani odottaa. Maailma ei ole menossa parempaan suuntaan ja sitä vastaan yritän pienimuotoista kapinaani suunnata; jos ihmisiä ei nähdä enää ihmisinä, vaan lukuina ja politiikan pelinappuloina, voimme luopua ihmisyydestämme samantien ja kiivetä takaisin puuhun. Kun ajat ovat tällaiset, mietin usein, kumpi on poikani selviämisen kannalta tärkeämpää; opettaa hänelle ihmisyyttä vai vahvistaa eläimellisiä selviytymisvaistoja.
Suurimmat epäonnistumiset elämässäni liittyvät ihmissuhteisiin ja taloudelliseen menestykseen. Olen rahallisesti ns. läpipasko; eli kykyni koota omaisuutta ympärilleni on lähes lapsen tasolla ja pariin otteeseen olen menettänyt senkin vähän mitä olen onnistunut haalimaan. Pääsääntöisesti olen työskennellyt hoitoalalla, pitkään jopa oikeasti ideologisista syistä, joka on sinetöinyt sen, että raha ei ole ollut valuuttaani. Eräs tuntemani mieshenkilö sanoi kerran, että sellainen ei ole mies eikä mikään, joka ei pysty tarvittaessa järjestämään käyttöönsä paria tonnia. Olenkin joutunut rakentamaan miehuuteni toisenlaisten asioiden varaan, sillä elän kroonisesti parin tonnin puutteessa. Elämässä moni asia kulminoituu usein pariin tonniin.
Nyt huomaan kierteleväni ja kaartelevani postauksen varsinaisen ytimen ympärillä, joka on tietenkin mielenterveys. Tiedän miltä tuntuu, kun elämä ei vaikuta elämisen arvoiselta ja toisaalta tiedän millaista on, kun yrittää pitää elämästään kiinni raivokkaasti, voimiaan säästämättä. Olen kärsinyt selittämättömästä ahdistuksesta, hävennyt heikouttani ja samaan aikaan työskennellyt psykiatrisella osastolla kertoen potilaille ohjeita, joita minun olisi pitänyt itseni kuunnella kaikkein eniten. Olen sulkeutunut, niin kuin moni meistä on tehnyt, ajatellen, että kukaan muu ei voi ymmärtää sitä mitä käymme läpi, vaikka häpeä ja vaikeneminen ovat juuri ne asiat, jotka sairastuttavat ihmistä eniten. Vaikka olen kokenut ja nähnyt kaikenlaista, ajattelen usein itsekin, että mielenterveys tai -sairaus on ihmisen omaa ansiota tai heikkoutta. Ainakin omalla kohdallani; muille olen yleensä armollisempi. Onneksi ihminen kuitenkin kehittyy, jos antaa sille mahdollisuuden. Hyvän elämän avain on itsensä hyväksyminen.
Yleensä olen tarkka yksityisyydestäni, en juurikaan puhu tunteistani, eikä henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen ole mitenkään helppoa tai edes olennaista. Siksi tälläkin tarinalla on tarkoituksensa. Kesällä 2017 käsikirjoittaja ja ohjaaja Raisa Omaheimo kutsui ihmisiä kirjoittamaan mielenterveydestä uuden näytelmäprojektinsa kehykseksi. Minä kirjoitin kokemuksia lapsuudestani, peloista ihmisenä ja isänä, sekä olemisen yleisestä sietämättömyydestä. Tarinani päätyi vielä itsellenikin tuntemattomassa muodossa osaksi Häiriö! -nimistä näytelmää, joka saa ensi-iltansa helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa huomenna 27.1.2018. Luulen, että luvassa on vahvaa kerrontaa ja tarinoita, jotka herättävät ajatuksia. Jos genre kiinnostaa, kannattaa mennä katsomaan. Lisätietoja voi etsiä vaikkapa näytelmän facebook -sivulta tai osoitteesta www.jurkka.fi .