Espoon kaupungin kotihoito nousi viime viikolla otsikoihin Helsingin Sanomien julkaistua artikkelin, jossa epäillään vanhuksen kuolleen kotihoidon laiminlyönnin vuoksi. Iltalehti julkaisi aiheesta jatkojutun otsikolla ”Kotihoidon karmeasta tilanteesta vakava hätähuuto”. Koska tunnen jonkin verran kotihoidon arkea, kaiutan tätä hätähuutoa omalta osaltani eteenpäin. Aloitin kirjoittamaan tätä postausta tuoreeltaan, mutta influenssa katkaisi toiminnot ja yhteydet ulkomaailmaan. Nyt epäilen, että saatan jäädä myös henkiin. Väliaikaisesti tietenkin.
Vanhusten asiat eivät kiinnosta oikeastaan ketään. Paitsi vanhuksia ja heidän omaisiaan. Samalla tavalla työttömien asiat kiinnostavat vain työttömiä, vammaisten asiat vammaisten lähipiiriä ja lasten asiat heidän vanhempiaan. Suomalainen empatiavaje on johtanut siihen, että jos ei ole kosketuspintaa johonkin, asiaa ei ole olemassa. Vaikka nykyään on muotia ajatella positiivisesti ja suhtautua kaikkeen sarkastisen etäisesti Twitterissä, fakta on se, että joka puolella, juuri nyt, kärsitään ihan helvetisti, eikä kukaan meistä tule siltä välttymään. Ihmiselämässä ei ole onnellisia loppuja.
Kun olen viimeksi työskennellyt kunnallisessa kotihoidossa, saattoi keikkatyöntekijän 7 tunnin iltavuoro sisältää 20 käyntiä. Jos tällaisen vuoron saa vietyä läpi asiallisesti ja ajallaan, on kyse ainoastaan tähtien suotuisasta asennosta. Kotihoidon raaka arki on johtanut siihen, että vallitseva olotila on kaaos. Olen joskus mennyt työvuoroon sellaiseen kotihoidon yksikköön, jossa paikalla on yksi edellisenä päivänä yhden vuoron tehnyt keikkatyöläinen, kaikkien vakinaisten hoitajien ollessa sairaslomalla. Koska kotihoito on ollut jo pitkään kroonisesti aliresurssoitu, on sairastamisesta tullut vakinaisen henkilökunnan ainoa tapa hallita todellisuudesta kumpuavaa päänsisäistä kaaosta.
Ihmisten hoitaminen ei ole liukuhihnatyötä. Kotihoidon varassa elää nykyään vaikeasti monisairaita ihmisiä ja työn tekeminen laadukkaasti vaatii näiden sairauksien tuntemusta ja osaamista ihmisen terveydentilan seurannassa. Saman vuoron aikana kohdataan terminaalivaiheen syöpäpotilaita, muistisairaita, alkoholisteja sekä psykoosia sairastavia ja päivän aikana pestään ihmisten intiimeimpiä paikkoja, letitetään hiuksia ja saatetaan tehdä vaativia, toista tuntia kestäviä haavanhoitoja. Kaikki päivän aikana kohdatut asiakkaat ovat ihmisiä, joille pitäisi muistaa olla ihminen itsekin, roolistaan huolimatta.
Moni tykkää ratsastaa vanhusten asioilla. Etenkin äärioikeisto on ripustanut vaakakuppiin vanhusten hyvinvoinnin vastapainoksi milloin mitäkin. Vanhusten vaihtamattomilla vaipoilla mielellään mehustelevat perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole osoittaneet vanhusten asioihin sen suurempaa kiinnostusta kuin kukaan muukaan. Odotettavissa on, että nyt Iltalehdessäkin julkaistu hätäinen parkaisu jää taas unholaan. Elämänsä viimeisiä vuosiaan tunkkaisessa yksiössään läpipelkäävä Maire saa jatkossakin olla yksin; Juha Sipilän teennäinen peukutus Suomen kunnostamisesta ei tule koskaan tavoittamaan häntä. Maire tulee saamaan oikeutta vain sen verran, mikä on hänen tarinansa klikkiarvo. Yleensä se vaatii kuolemisen hämärissä olosuhteissa.
Vanhusten asioiden hoitaminen ei ole rakettitiedettä. Se vaatii rahaa, siinä missä kaikki muutkin asiat, ja sitä meillä hallituksen propagandasta huolimatta löytyy edelleen. Meillä on paljon vanhuksia, eikä heidän määränsä luonnollisesta poistumasta huolimatta tule lähitulevaisuudessa vähenemään. Kotihoito on tehnyt aiemmin laitospainotteisesta vanhustenhoidosta kustannustehokkaampaa, mutta sitäkään ei voi loputtomiin trimmata. Yksinäisen, vaikeasti sairaan ja kroonisesti pelkäävän ihmisen paikka ei ole kotioloissa, ellei hän itse niin halua. Työpaikallaan torkkuvien, näsäviisaiden tilastonikkareiden ei pitäisi antaa sotkeutua yhteisten asioidemme hoitamiseen, silloin kun kyse on arvovalinnoista. He voivat tehdä taulukoitaan, kun niitä tarvitsemme, mutta heitä ei pitäisi päästää mukaan päätöksentekoon. Yhteiset asiamme ovat ihmisten asioita. Ihmisen asia pitäisi aina huomioida ensin.
Nyt valmisteilla oleva sote -uudistus ei ole ihmisen asialla, vaikka sen piti olla koko uudistuksen lähtökohta. Olen tehnyt työtä myös yksityisellä sektorilla, enkä ole lainkaan vakuttunut sen tuomasta lisäarvosta terveydenhuoltoomme; kun vastakkain ovat osakkeenomistajan ja potilaan etu, osakkeenomistaja voittaa. Julkisessa palvelutuotannossa voi olla puutteensa, mutta kokonaisuudessaan se on Suomessa kohtuuhintaista ja laadukasta, sekä yksityistä sektoria tehokkaammin valvottua. Ja siellä missä kohdataan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, vaaditaan valvontaa. Markkinoiden nimiin vannovat voivat luoda katseensa Yhdysvaltoihin; kokoomuslainen ihanuuksien ihmemaa on onnistunut luomaan maailman kalleimman ja tehottomimman terveydenhuoltojärjestelmän. Jos joku väittää, että markkinat pitävät parhaiten huolta ihmisistä, hän ei tiedä asiasta mitään, tai valehtelee.
Olemme monen asian suhteen tienhaarassa. Meidän on ihan oikeasti päätettävä, millaisessa maassa haluamme elää. Haluammeko elää vahvojen vahvistamiseen orientoituneessa yhteiskunnassa, vai niin, että myös heikommilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään? Olemme juuri nyt, ihan oikeasti, näiden vaihtoehtojen äärellä. Hallituksen politiikka on ajanut meidät tilanteeseen, jossa meidän on valittava. Keskitietä ei ole enää näkyvissä. Vastakkainasettelun aika on juuri nyt ja vastakkain ovat turpeavatsainen, hiprakassa öykkäröivä vuorineuvos sekä hiljalleen pois kuihtuva Maire. Kumpi sinun mielestäsi on ansainnut yhteiskunnan tuen? Kumman hyvinvoinnista huolehtiminen on moraalisesti oikein? Kun vuorineuvos sanoo, että Mairelle ei voi antaa rahaa taikaseinästä, samalla kun hän itse paalaa julkista rahaa omiin hankkeisiinsa, niin mieti ihminen, kuinka asiat oikeasti ovat.