Ainakin kerran vuodessa on hyvä miettiä, mitä sanoo ja mitä haluaa sanoa, sekä elämässä että blogissa. Pienen lapsen vanhempana oman viestin epäselvyys kalahtaa välittömästi juuri siihen heikompaan nilkkaan, mutta blogikirjoitusten varsinainen tarkoitus saattaa helposti jäädä erilaisen sanakikkailun, satiirin sekä äänekkään julistuksen varjoon ja luoda kirjoittajansa tarkoitusperistä väyrys-picassomaisen kollaasin; tuloksena voi olla värikäs ja absurdi kuvaus taistelusta kaikkea vastaan. Ja onhan blogilla oltava jokin tarkoitus, ellei kirjoittaja ole niin tunnettu, että kirjoittaja itsessään on kirjoitusten tärkein sisältö.

Aloitin bloggaamisen tasan vuosi sitten tällä tekstillä. Yhteensä vuoden aikana on syntynyt 135 enemmän tai vähemmän laadukasta postausta, ensin omalla sivullani ja myöhemmin Kansan Uutisten alustalla. Joukossa on ollut muutama henkilökohtaisempi kirjoitus, mutta enimmäkseen aiheet ovat sivunneet ainakin jollain tasolla politiikkaa; sillä saralla onkin jumalauta riittänyt ammennettavaa, eikä muutosta taida olla ihan lähitulevaisuudessa nähtävillä.

Mitä tästä kaikesta on sitten seurannut? Ei ainakaan mitään negatiivista. Päällimmäisenä on tietenkin tyytyväinen tunne siitä, että saa ainakin jollain tavalla äänensä kuuluville ja oman sanankäyttönsä myös muiden arvioitavaksi. Nämä ajat ovat olleet osalle lähimmäisistämme ankaria: Ihmisoikeuksille naureskellaan mediassa harva se päivä ja kaikkein heikompiosaisten niskaan ladataan suurin taakka talkoissa, joissa Suomea stailataan myyntikuntoon halvalla maalilla ja vaivaannuttavan huonolla maulla. Se, että saa ilmaista itseään ja antaa siinä sivussa äänen ehkä myös toiselle ihmiselle, on äärimmäisen arvokasta.

Yhteiskunnan pitäisi rohkaista meitä kaikkia olemaan poliittisia. Valitettavasti poliitikkojen kaappaaman politiikan intresseihin ei usein kuulu kantaaottava kansa; tätä näkemystä on edistetty myös presidentti Sauli Niinistön toimesta hänen antaessaan tunnustusta heille, jotka eivät pidä liikaa ääntä itsestään. Presidentti teki päänsä alas painamisesta massojen hyveen, jonka turvin hallitus on saanut tyhjentää yhteiskunnan taikaseinää viime aikoihin asti kenenkään suuremmin vastustelematta.

Vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon: Hallituksen kannatus on laskenut samaa tahtia kuin vastarinta on voimistunut ja ministerien ote työstä ja todellisuudesta on lipsunut entisestään. Kansan herääminen aktiivimallin turmeltuneisuuteen on ollut hienoa seurattavaa ja muistuttanut siitä, että jokainen ääni on tärkeä. Enkä tarkoita tällä vaaleja, vaan sitä mökin mummon hentoa perkelettä, joka ilmoille päästessään yhdistyy muiden samanlaisten kanssa ja saa aikaan metelin, jota kuuroinkaan poliitikko ei voi sivuuttaa. Kokonaisuus muodostuu meistä kaikista ja siinä meillä jokaisella on väliä.

Vuodenvaihteessa hallitus teki itsensä näköisen uudistuksen ja laillisti kiljun valmistuksen. Ehkä joku on jo laittanut juhlajuomat kuplimaan hallituksen ja sote -uudistuksen kaatumisen kunniaksi, mutta biletystä ei kannata aloittaa aivan vielä. Valtiosihteereitä voi edelleen piilotella peräkonteissa. U-käännöksiä voidaan tehdä. Kansan mekkaloinnin on jatkuttava siihen asti, kunnes jo kohta kolme vuotta jatkunut painajainen on varmasti ohi. Tässä vaiheessa mikään muu ratkaisu ei enää kelpaa. Sote -uudistusta ei saa päästää realisoitumaan, sillä se on Elina Lepomäenkin sanoin virhe, jonka voi tehdä vain kerran.

Pidetään siis ääntä edelleen!  Seuraava mahdollisuus kollektiiviseen hallituksen kurmoottamiseen tarjoutuu jo perjantaina 9.3., kun kansalaisaloite työttömyysturvan aktiivimallin kumoamiseksi luovutetaan eduskunnan puhemiehelle. Linkki tapahtuman fb-sivulle löytynee tästä.