Haastattelin hiljattain taiteilija Sira Moksia. Kysyin häneltä ajankohtaisten kuulumisten lisäksi kysymyksen, jota olen miettinyt siitä lähtien itsekin. Kysymys liittyy vaalitulokseen ja odotettavissa olevaan hallituspolitiikan muutokseen. Kun on neljän vuoden ajan kritisoinut äänekkäästi hallitusta, pääseekö tavasta hallituspolitiikan mahdollisesti muuttuessa enää irti? Ovatko äänihuulet juuttuneet vuosien varrella sellaiseen asentoon, että sieltä ei tule enää mitään muuta kuin vaistonvaraista korinaa leikkauksista, arvopohjasta ja Sipilän serkuista? Ja ennen kaikkea, pitääkö kritiikistä päästää irti? Siran vastaukset julkaistaan Kansan Uutisissa joskus kesämmällä, minun pohdintani taas alkaa tästä.
Aivan ensimmäiseksi pari sanaa keskustasta, joka on kerrankin sillä paikalla, johon puolue aidosti kuuluu. Esko Ahosta Matti Vanhasen kautta Juha Sipilään linkittyvä kolmen vuosikymmenen aatteellisesti epämääräinen puuhastelu hämäräperäisten liikemiesten ja kokoomuksen kanssa on selvästi tullut päätökseen. En tiedä, miksi niin moni politiikan kommentaattori on yllättynyt siitä, että keskusta istuu nyt Säätytalon neuvottelupöydissä. Mitä muita vaihtoehtoja puolueella olisi aidosti ollut? Tehdä perussuomalaista oppositiopolitiikkaa, kun tarjolla on varmasti ydinkannattajia miellyttävä paluu puolueen aatteellisille juurille?
Vasemmistosympatiani eivät varmasti ole jääneet piiloon. Se on asia, jonka kanssa joudun tasapainoilemaan, sillä minulla on myös toimittajan työhön liittyviä ambitioita. Sympatiani eivät kuitenkaan liity mihinkään puolueeseen, vaan puhtaasti siihen, että vastustan kohtuutonta ahneutta, sekä kannatan ihmisten välistä solidaarisuutta ja tasa-arvoa. Näiden arvojeni vuoksi minua kutsutaan usein kommariksi. Jos jaksaisin/uskaltaisin, liittäisin kirjoitukseeni näille ymmärtämättömille junteille kuvan keski-ikäisen miehen karvaisesta takapuolesta. Mutta pointtini siis on, että jos kokoomus alkaisi ajaa näitä asioita, minulle ei tuottaisi tuskaa tukea kokoomusta. Sukupolvesta toiseen jatkuva puolueuskollisuus, puolueen harjoittamasta politiikasta välittämättä, on silkkaa typeryyttä.
Edellisen neljän vuoden ajan harjoittamani kritiikki on ollut helppoa, sillä Juha Sipilän hallitus harjoitti täysin arvomaailmani vastaista politiikkaa. Mutta mitä tapahtuu, kun Antti Rinne saa hallitusohjelmansa valmiiksi? Huhut koulutukseen satsaamisesta lupaavat hyvää; näyttää siltä, että hallitus on oikeasti ottamassa Sipilän ja Petteri Orpon kädet pois tulevien sukupolvien taskuista. Toisaalta eilisen aikana herännyt keskustelu mahdollisesta translain vesittymisestä muistuttaa, että vaalipuheiden suhteen on syytä olla hereillä jokaisen puolueen kohdalla. Mutta millä intensiteetillä tarkkailen tulevien vuosien aikana Rinteen hallituksen käyttämää valtaa? Saako Li Andersson toimia ministerinä kritiikittä, koska harjoittaa mahdollisesti enimmäkseen minun arvojeni mukaista politiikkaa?
Suomessa eduskunnan enemmistöä hallitseva hallitus käyttää ylintä poliittista valtaa. Ainakin periaatteessa. Taustalla naruja vetelee tietenkin sekava joukko liikemiehiä, järjestölobbareita ja pankkiireja, mutta päätökset nuijitaan läpi hallituspuolueiden nimissä. Minun henkilökohtainen suhteeni valtaa kohtaan on lähes paranoidinen; niissä tilanteissa, joissa olen itse valta-asemassa toiseen ihmiseen nähden, epäilen itseäni ja omia motiivejani tauotta. Sama koskee auktoriteetteja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Niin mukavaa ministeriä ei ole, ettenkö katsoisi mitä selän takana oleva toinen käsi puuhailee toisella käteltäessä.
Olen kritisoinut blogeissani hallituksen lisäksi myös demareita ja vasemmistoa. En ole pitänyt Antti Rinteen puheenjohtajan kykyjä kummoisina, enkä ymmärrä, kuinka vasemmisto ei saanut kannatustaan juurikaan kasvamaan Suomen huonoimman hallituksen aikana. Allekirjoitin joskus Heikki Pursiaisen väitteen siitä, että vasemmistoa vaivaa älyllinen alennustila, ja uskallan tehdä sen edelleen. Kyse ei siis ole älyn puutteesta vasemmistossa, vaan sen käyttämisestä oikeisiin asioihin. Vaalivoitosta huolimatta vasemmistoliitto muistuttaa yhä murrosiän hormonihalolla päähän lyötyä poikaa ja kyky puhutella laajoja kansanjoukkoja on kateissa.
Mutta, alkuperäinen kysymykseni oli, kykenenkö enää olemaan kritisoimatta jotakin? Osaanko antaa myönteistä palautetta, jos valta tekee arvojeni mukaisesti hyviä asioita? Vastaan kysymyksiin, että ehdottomasti ehkä. Eli, vaikka perussuomalaiset tekevät oppositiosta käsin varmasti sirkushuveja tarjoavaa politiikkaa, on rintamasuunta pidettävä edelleen hallitusta kohti. Hyviä päätöksiä voi kehaista ja huonoja ruotia raskaallakin kädellä. Ja ne hyvät ja huonot päätökset arvioin oman arvomaailmani mukaan. Luotan arvoihini, vaikka kaikkea muuta epäilenkin.