Kun maailmasta loppuu vessapaperi, on se täydellinen hetki sulkea harvoin päivittyvä blogi lopullisesti. Edellisen kirjoitukseni jälkeen maailma on ehtinyt muuttua melkoisesti. Kun uhka on välitön, miljardit ihmiset ympäri planeetan kykenevät hämmästyttävällä tavalla seisahtumaan, odottamaan ja viemään lähimmäiseltään hygieniavälineet. Tämä osoittaa sen, kuinka pieni maailma lopulta on, ja kuinka samanlaisia me ihmiset olemme, kulttuurista riippumatta. Ja se jos mikä, on myrkkyä populisteille ja nationalismille. On paradoksaalista, jos uhkia korostavan äärioikeiston kohtaloksi osoittautuu globaali pandemia.
En ole koskaan halunnut olla Jussi Halla-ahon housuissa, mutta nyt jos koskaan, ajatus tuntuu entistä puistattavammalta. Yhteisen hädän hetkellä kukaan ei tarvitse nihilististä, teini-iän uhmaan juuttunutta nettipullistelijaa hoitamaan yhteisiä asioitamme. On kuvaavaa, ja upeaa, että sotien jälkeisen Suomen kovinta kriisiä hoitaa kaikkein vakuuttavimmin 34-vuotias nainen. Ero pääministerin ja suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajan valtiomiesmäisyydessä on tähtitieteellinen. Silti, koronavirustilanteen politisoituminen oikealla, sekä vasemmalla, on vastenmielinen ilmiö.
Sosiaalinen media täyttyi muutama päivä sitten viruksen pelästyttämien persujen metelöinnistä, sekä hallituksen kannattajien tuen ilmaisuista. Persut vaativat kouristuksenomaisesti jälleen rajoja kiinni, kun taas vasemmiston ja vihreiden kannattajat vannoivat uskollisuutta viranomaistoimille. Tilanne kuumeni siinä määrin, että esimerkiksi THL:n toiminnan arvostelua pidettiin trollaamisena ja blokkeja jaettiin. Hallituksen fanaattisiakin tukijoita on syytä muistuttaa, että THL on valtion budjettivaroin ylläpidetty virasto siinä missä muutkin, eikä senkään historia ole tahraton. THL:n yliolkaiselta vaikuttanut viestintä, räkäpapereissa tiedotustilaisuudessa piehtaroiva pääjohtaja, sekä pääministerin poliittisten päätösten nojaaminen koko painollaan viraston asiantuntemukseen ei ole ollut kauttaaltaan vakuuttava yhdistelmä.
Paniikin lietsominen ei ole varmasti järkevää, mutta ylioptimistiset puheet ja korskealta vaikuttava suhtautuminen muiden maiden tekemiin toimiin eivät myöskään synnytä luottamusta. Viime vuosina usko viranomaisiin on ollut koetuksella yleisemminkin. Luottamus ei synny siten, että käsketään ihmisiä luottamaan, vaan siihen tarvitaan harkittua viestintää, ja kyllä, joskus myös hieman näyttävämpiä tekoja. Ehkä iltapäivälehtien erityistoimittajien tylyttämä hallitus haluaa toimia nyt korostetun harkitusti, ettei päästä vinoilemaan sukupuolittuneesta reagointitavasta, mutta yhteisiä asioita ei tulisi hoitaa myöskään sellaisin motiivein. Tekojen symboliarvoa yhteishengen ja luottamuksen synnyttämisessä ei kannata vähätellä.
Entisenä hoitajana minulla on kosketuspintaa ventilointiin liittyviin asioihin. Olen hoitanut kymmeniä respiraattoripotilaita ja tunnen hengitysteiden aukipitämisen haasteet. Haluaisin säästää ihan jokaisen meistä tukehtumiskuolemalta. Ajatukset, rukoukset ja luottamus hyvään hoitohenkilökuntaan eivät auta mitään silloin kun ihmisiä yritetään pitää hengissä. Silloin tarvitaan välineitä ja osaavia käsiä imemään sairaan lähimmäisen keuhkoista limaa. Tukea tarvitaan sinne, missä toiminta tapahtuu. En ole kuullut toistaiseksi erityisen vaikuttavista toimista jo ennestään loppuunajetun terveydenhuoltojärjestelmämme vahvistamiseksi. Jos tällaisia toimia on tehty, niistä kannataisi tiedottaa avoimesti. Ja toivotaan, että yhteiskuntaa pystyssä pitävien alojen työntekijät saavat arvostusta kriisin mentyä ohi myös kokoomuksen markkinaliberaaleilta.
Isän vaisto ja kansainväliset tartuntatautiviranomaiset taas sanovat, että sulkekaa nyt hyvät päättäjät ne koulut ja päiväkodit. Epidemiat eivät laannu sattumalta koulujen loma-aikoina. Avainasemassa olevien ammattialojen jälkikasvulle voidaan järjestää päivähoito Tanskan esimerkin mukaisesti.
Kokemukset Etelä- ja Keski-Euroopasta kertovat, että koronavirusepidemia ei tule olemaan vain pahaa unta meilläkään. Varsinkin riskiryhmiin kuuluvien varautuminen on äärimmäisen tärkeää. Ja yhtä tärkeää on meidän muiden asennoituminen tulevaan haasteeseen. Kovanaamainen uho pandemian edessä muistuttaa lapsen kiukuttelua. Jokainen, joka on varma siitä, ettei sairaus tule koskettamaan häntä itseään missään oloissa, hakeutuu varmasti etulinjaan auttamaan heitä, jotka ovat jääneet infektion runtelemaksi.