Kuten monet muutkin asiat, myös turvallisuuspolitiikan linjavedot ovat halkaisseet Suomen kahtia: Meillä on läntinen yhteistyö ja Nato, sekä Venäjä. Kirjoitin aiemmin aiheesta yksityisellä tasolla liikkuvan dialogin, mutta keskustelun sävy on sama myös valtakunnan huipulla. Kaikkien näiden vuosien aikana emme ole päässeet asiassa kinastelua pidemmälle.
Sympatiani ovat olleet pitkään siinä leirissä, joka on kirjoittanut aktiivisesti Venäjän infovaikuttamisesta. Varsinkin rasisminvastaisissa piireissä on nähty Venäjän ruokkivan ja rahoittavan globaalisti nousevaa äärioikeistolaista liikehdintää. Aiheesta kirjoittaneita tutkijoita ja toimittajia on maalitettu valemedioissa, joka on viimeistään tehnyt selväksi sen, missä joukoissa rasismia vastustavan kansalaisen on kannattanut seistä.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että ihmisoikeuksien puolustaminen ja antifasismi ovat olleet lähinnä Venäjää kritisoivan toiminnan sivutuotteita. Turvallisuuspoliittisen keskustelun sävy on muuttunut keskusteluksi isänmaallisuudesta. Aiemmin asiallisina pitämistäni toimijoista moni on paljastunut kertaheitolla autoritäärisen valtion kannattajaksi ja yhden asian ihmiseksi. Yllättäen nämä ihmiset maalittavat sylki roiskuen toimittajia somessa ja vaativat heidän vaientamistaan sekä tiedusteluelinten vallan kasvattamista.
Näyttää siltä, että aika on ajamassa jumiin jääneen turpon ohi; Trumpin ja äärioikeiston nousun myötä ei ole enää itää tai länttä, on vain demokratia ja fasismi, ihmisoikeudet ja poliisivaltio. Itä ja länsi ovat sekoittaneet päämme niin, että monet haluavat suojella meille tärkeitä arvoja niillä keinoilla joita olemme aiemmin vastustaneet. Sananvapautta ei voi kuitenkaan puolustaa lähdesuojaan puuttumalla. Vapautta ei voi saavuttaa poliisivaltiossa.
En tiedä mitä mieltä kansan syvät rivit ovat, mutta minua pelottaa. Ei kuitenkaan Nato tai Venäjä, vaan se, kuinka tunne on syrjäyttänyt järjen maanpuolustuksesta keskusteltaessa. Luulen tavallisen kansalaisen haluavan, että asioistamme päätetään rauhallisin mielin. En usko kenenkään haluavan nähdä vauhkoontuneita kenraaleja johtamassa sekalaista somearmeijaa politiikan äärilaidoilta.
Puolustusvoimien ja maamme poliittisen johdon on selvitettävä omat prosessinsa ja tukittava vuodot. Tiedotusvälineiden ja toimittajien syyttäminen epäisänmaallisuudesta on fasismia, eikä sillä ole mitään tekemistä isänmaallisuuden kanssa. Isänmaalla on viime aikoina ratsastanut jo liian moni kyseenalainen taho ja jos joukkoon liittyy valtiojohtomme järjestämällä arveluttavia poliisitutkintoja, alamme olla demokratiamme kanssa melko lailla upoksissa.