Olen seurannut netin äärioikeistolaista liikehdintää jo useamman vuoden ajan. Osa ilmiötä on ollut aivan laitimmaisesta oikeistosta liikkeelle lähtenyt ajatus poliittisesta korrektiudesta ja siitä, että valkoisella heterolla ei ole enää puheoikeutta yhteiskunnassamme. Jo vuosia sitten perussuomalaisen esitellessä medialle rasistista sanavarastoaan, siitä saatu palaute vahvisti äärioikeiston narratiivia siitä, ettei mitään saa enää sanoa.

Muutamassa vuodessa ilmiö on levinnyt koskettamaan lähes kaikkia elämän osa-alueita: Joku sanoo jotakin, ihmiset reagoivat sosiaalisessa mediassa, perinteinen media tarttuu aiheeseen ja hässäkkä kasvaa elämää suuremmaksi ilmiöksi. Nyt tilanne on edennyt sellaiseksi, että somekohuja ja klikkauksia etsivät mediat ovat alkaneet paheksua ihmisiä, jotka reagoivat näkemiinsä vääryyksiin. Puhutaan noitavainoista ja lynkkauksista. Yhtäkkiä kukaan ei saa enää sanoa mitään. Kaikkein perustavanlaatuisimmin vaiennetuksi näyttävät joutuneen suurten mediatalojen tähtitoimittajat.

Homoille eheytyshoitoja ehdottanut festivaalijohtaja joutui jättämään paikkansa. Peruskoulun rehtori puhui pillusta Yleisradiolle. Keskustalainen paikallispoliitikko kutsui osaa kaupunkilaisista ihmisroskiksi. Näissä tapauksissa ihmisiä tuohtui sosiaalisessa mediassa. Varsinaiset jatkotoimet näiden ihmisten uran kannalla tapahtuivat kuitenkin vasta uutismedioiden tartuttua aiheisiin. Somekohut muuttuivat valtakunnanjulkisuudeksi ja työnantajat tekivät johtopäätöksensä. Tarina siitä, ettei mitään saa enää sanoa, sai vahvistusta.

Paradoksaalisesti osa toimittajista on alkanut syyllistää julkisuuteen tulleista tapauksista tavallisia kansalaisia. He kirjoittavat juttuja ihmisistä, jotka haluavat kiillottaa omaa kuvaansa samanmielisten keskuudessa. He nostavat tikunnokkaan yksittäisiä ihmisiä epäilläkseen heidän motiivejaan. Jostain syystä he eivät sano sanaakaan työnantajistaan tai kollegoistaan, jotka tarttuvat siekailematta kansalaisten tarjoamiin aiheisiin. Näin eilen erään toimittajan sanovan Twitterissä, että ihmisten tulisi miettiä, kuinka reagoivat erilaisiin aiheisiin, jotta kohuja ei syntyisi. Meidän sosiaalisen median käyttäjien tulisi siis miettiä tapojamme, jotta perinteiselle medialle ei syntyisi juttuaiheita?

Tällä hetkellä tv:ssä pyörii ainakin kaksi talk showta, joiden kantavana teemana on se, ettei mitään saa enää sanoa. Aihetta koskevia kolumneja kirjoitetaan suurimmissa medioissa lähes päivittäin. Ihmisoikeuksia tosissaan puolustavia ihmisiä kutsutaan äärioikeiston värittämin termein. Kansalaiset, jotka ovat operoineet vuosia kaikkein heikoimmassa asemassa olevien aseman parantamiseksi, tekevät sitä äkisti omaa statusta nostaakseen. Aiemmin perussuomalaiset ja muu alt-right -väki syyttivät kaikesta valtamediaa ja ”suvaitsevaistoa”. Nyt syyllisiä ovat vain he, jotka ”halaavat kaikki kuoliaaksi”.

Trendinomaisesti valtamedia on kansoitettu toimittajilla, jotka haluavat omien sanojensa mukaan ajatella omilla aivoillaan. Jostain syystä ne aivot käskevät kuitenkin kääntämään kynän kärjen äärioikeiston osoittamaan suuntaan. Aina ei ole tärkeää se mitä sanotaan, vaan se ketkä sinun taaksesi kerääntyvät sanomistesi jälkeen. Jos siellä kolumnin kirjoittamisen jälkeen aplodeeraa toistuvasti joukko netin sakeimpia persuja, sovinisteja ja änkyräkonservatiiveja, kannattaa miettiä, kenen aivoilla todellisuudessa ajattelet. Ja jos huomaat osoittavasi suosiota tällaisen joukkion keskellä, mieti hiukan kenen nostattaman paheksunnan paheksuntaa paheksut.

Ajattele itse, kun kerran osaat.