Kun Suomessa aletaan keskustella esimerkiksi etnisyyteen tai sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä, alkaa kuoro yleensä laulaa jotain tyyliin ”ei kai tämä amerikkalaistyylinen identiteettipolitiikka ja kulttuurisota ole tulossa tänne?” Yksi elementti amerikkalaisesta keskustelusta on ainakin iskostunut tällä viikolla Suomessa vahvasti, eli jatkuvat kirjoitukset siitä, miten itsensä hyväksi ihmiseksi asemoineet SJW:t estävät järkevän keskustelun ja miten näiden takia Mitään Ei Saa Sanoa. Uusin tarjokas tähän on Ivan Puopolo, joka on otsikoinut kirjoituksensa ”Katsokaa minua, olen hyvä ihminen!”
Hyviä ihmisiä, jotka haluavat itseään katsottavan, ovat kirjoituksessa juuri tämä ns. SJW eli social justice warriorit, Puopolon mukaan ”epämääräinen joukko ihmisiä, jotka ideologisista syistä kohdistavat painetta sinne, missä kulloinkin katsovat tapahtuvan vääryyttä.” Itse asiassa otsikon ”hyväksi ihmiseksi” asettavaa voi kuitenkin pitää Puopoloa itseään, joka asemoi itsensä kritisoimansa SJW’n yläpuolelle. SJW toimii hyökkäämällä ja keinoja kaihtamatta ja tämän toiminta tuntuu epäoikeudenmukaiselta. SJW estää ihmisiä puhumasta, Puopolo taas antaa äänen näiden alistamille. Ja kuinka usein muutenkin ylemmyydentuntoisista vihervasemmistolaisista tai muista puhuvat itse luovat kuvaa omasta rationaalisuudestaan, kylmäpäisyydestään ja järkevyydestään tunteellisiin ja suu vaahdossa hokemia hokeviin suvaitsevaisiin verrattuna? Onko tämä sitä parempaa ylimielisyyttä?
Jos kukaan ei uskalla puhua, miksi tästä puhuvat tällä hetkellä kaikki? Mikä se konkreettinen pelko on, joka estää puhumasta? Se, että saa somehaukut? ”Nykyisin ei saa enää sanoa mitään” tuntuu usein tarkoittavan ”Nykyisin ei saa enää sanoa mitään ilman että joku Twitter-henkilö jota en edes henkilökohtaisesti tunne, kritisoi sitä”. Tämä johtuu kuitenkin somen luonteesta, ei mistään kulttuurisista muutoksista. Somekritiikki voi olla musertavaa, mutta se ei sinällään johdu siitä mistään hyvien ihmisten kilven kiillottamisesta vaan siitä, että nyt kaikki voivat puhua kaikille. Enää valtamediassa tapahtuvasta itseen tai läheisiin kohdistuvasta pilkasta ei vaeta kotona nyrkkiä puiden, vaan asia voidaan sanoa somessa suoraan.
Sekin mietityttää, keitä nämä itse itsensä hyväksi ihmiseksi asemoivat ovat? Kun itse mietin niitä ihmisiä, joita tunnen ja jotka yleensä laitetaan tähän ”suvaitsevaiston” tai ”SJW:n” tai minkä lie keskustelun pilaajan kategoriaan, nämä usein ovat kaikkein kriittisimpiä itseään kohtaan ja yleisestikin tarvitsevat pikemminkin lisää itseluottamusta ja uskoa siihen, että eivät ole maan matosia. Mitään-ei-saa-sanoa-tyypit itse asettavat erilaiset Twitter-feministit tai vasemmistojournalistit moraalinvartijan asemaan näiden itse tahtomatta – ja sitten vaativat, että nämä julistavat heidän oman toimintansa moraaliseksi. Harvempi näistä Twitter-feministeistä tai vasemmistojournalisteista itse on vaatimalla vaatinut päästä tällaiseen oletettuun moraalinvartijan asemaan, kunhan kommentoivat asioita joista ovat kiinnostuneita ja joista välittävät.
Kohteliaan keskustelukulttuurin ylläpitäminen on tietenkin asia, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Samalla voisi hyväksyä, että erimielisyyden osoittaminen on usein myös sitä, että joku tuo ilmi mielipiteensä siitä, että kirjoittamasi asia on rasistinen tai seksistinen. Tätä ei tulisi myöskään tuomita pelkäksi ”hyvesignaloinniksi” – varmasti asia, jota on olemassa, mutta käsitteen yleisyys luo kuvan, että ihmiset eivät oikeasti välitä mistään tai usko ideologioihin, että kaikki mistä ei itse pidä on pelkkää signalointia eikä aatemaailmasta kumpuavaa. Tällainen kyyninen maailmankuva voi tahtomattaan paljastaa enemmän siitä, miten esittäjä itse näkee politiikan tai yhteiskunnallisen toiminnan, kuin mistään muusta.