Sisällissodasta on sata vuotta. Jotkut haluavat edelleen käyttää siitä väärän kuvan antavaa nimitystä ”vapaussota”. ”Itsenäisyyssota”-nimitystä näkyy joskus myös. Sinänsähän suurimmaksi osaksi tämä koko väittely on jo ohi, suuren valtaosan ihmisistä mielestä sisällissota on se oikea termi ja puoluejohtajatkin jakavat tämän käsityksen, mutta käydään nyt läpi miksi se tosiaan on sisällissota tai kansalaissota.

Nimitykset ”vapaussota” ja ”itsenäisyyssota” luovat kuvan siitä, että sotaa olisi käyty itsenäistymiseksi Venäjästä. Näin ei ollut. Suomi oli itsenäistynyt aiempana vuonna – tästähän meillä oli viime vuonna kokonainen juhlavuosi. Sodan kumpikin osapuoli oli itsenäisyyden kannalla. Ei ole mitään merkkejä siitä, että punaisten tavoitteina olisi ollut liittää Suomea Neuvostoliittoon, jota ei oltu edes perustettu, saati sitten Venäjään.

Sisällissota-nimitys kiistetään joskus siksi, että sotaan osallistui muitakin kuin suomalaisia. Jonkin verran venäläisiä joukkoja taisteli punaisten rinnalla. (Joskus yritetään antaa kuva, että vapaussota-nimitys viittaa siihen, miten yksi sodan käynnistävä tekijä oli venäläisten joukkojen aseistariisunta, mutta tämä antaa kyllä kovin omituisen kuvan siitä, miten käsite ”sota” ajatellaan.) Saksalaiset tekivät intervention valkoisten puolesta. Kumpikin taho sai aseita ulkomailta. Nämä eivät tee sisällissodasta vähemmän sisällissotaa. Maailmassa on käyty, ja käydään, lukuisia sisällissotia joissa on ulkomaisia tahoja mukana. Esim. Espanjan sisällissodassa oli saksalaisia, italialaisia ja venäläisiä. Syyrian sisällissodasta puhutaan sisällissodasta, vaikka sinne tuntuu kerääntyneen taistelemaan vapaaehtoisia koko maailmasta.

Välillä sitten aletaan teoretisoida siitä, että punaisten voittoa olisi seurannut bolsevikkivalta ja että ”vapaus” viittaa tähän. Punaisethan eivät olleet bolsevikkeja – bolsevismi ei ole vain mikään yleisnimi vallankumoukselliselle sosialismille vaan viittaa tiettyyn aatteeseen ja puolueeseen, joka ei Suomessa vaikuttanut. Suomen vallankumoukselliset sosialistit olivat kautskylaisia, eivät leninistejä, ja vallankumousyrityksen aloittamisessa oli kyse siitä, että toinen jo aiemmin olemassa olleista puolueen suuntauksista pääsi myrskyisässä tilanteessa niskan päälle, ei jostain äkillisestä bolsevistiseen ajatteluun siirtymisestä. Se, mitkä syyt tähän olivat, olikin sitten eri asia.

Tietysti koko vapaussodasta puhe on irvokasta jo siksikin, että tiedämme mitä sodan jälkeen oikeasti tapahtui: tuhannet kuolivat leireillä ja oli vain historian onnekas sattuma, ettei Suomi luisunut Saksan vasallivaltioksi. Koko keskustelu antaakin kuvan lähinnä siitä, että eräiden mielestä heidän oma halunsa ärsyttää vasemmistolaisia puhumalla vapaussodasta tarkoittaa sitä, että muu voidaan unohtaa. Kaiken kansakunnan yhdistämiseen tähtäävän toiminnan keskellä osa niistä, jotka väittävät kansalliseen yhtenäisyyteen eniten uskovansa, toimivat suomalaisia jakaakseen – yrityksessä tulkita historiaa niin, että sillä saa ideologista etua omalle oikeistolaiselle visiolleen.