Suurissa kristillisissä kirkoissa tapahtuu. Katolisen kirkon skandaalit tietävät kaikki, kun taas ortodoksisen kirkon Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatit (joista jälkimmäisen osa Suomen ortodoksinen kirkko on autonomisena kirkkona) taittavat peistä Ukrainan asemasta. Jälkimmäinen kahden merkittävän paikalliskirkon kiista tietysti kiinnostaa minua ortodoksina, mutta varmasti myös monia suomalaisia, koska se liittyy Ukrainan konfliktiin ja geopolitiikkaan syvemminkin.
Ukraina on perinteisesti yksi maailman ortodoksisimmista alueista. Siellä on pitkään toiminut useita eri kirkkokuntia. On Moskovan patriarkaatin alainen autonominen kirkko, joka on muiden maailman ortodoksisten kirkkojen näkökulmasta ainut ortodoksisessa kirkkoyhteydessä oleva. Vuonna 1992 (uudelleen)perustettiin ns. Kiovan patriarkaatin kirkko. Näistä erillisenä on vielä muita kirkkoja, mukaan lukien paavin alaisuudessa oleva kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta näitä ei oteta tässä laskuihin.
Käytännössä kiista koskee sitä, että muut ortodoksiset kirkot eivät tunnusta Kiovan patriarkaatin kirkkoa piiriinsä kuuluvaksi. Tämän opetukset eivät poikkea muista ortodoksisista kirkoista yleisuskonnollisissa asioissa, kyse on lähinnä siitä, että Moskovan patriarkaatti pitää autonomista kirkkoaan ainoana oikeana Ukrainan ortodoksisena kirkkona. Konstantinopoli on nyt käynnistänyt prosessin Kiovan patriarkaatin tunnustamisesta autokefaaliseksi eli täysin itsehallinnolliseksi kirkoksi, johon sillä olisi täydet kirkolliset yhteydet.
Uutisoinnissa korostuu Suomessa tietenkin geopoliittinen näkökulma ja Ukrainan ja Venäjän sotiminen, mutta kirkollisesta näkökulmasta pohjimmiltaan kyse on molempien osapuolten mielestä kuitenkin siitä, miten kirkon kaanoneita eli sääntöjä tulkitaan. Moskovan patriarkaatin mukaan Ukrainassa tapahtuvat kirkolliset itsenäistymiset tapahtuisivat sen hyväksynnästä, eikä sillä ole mitään haluja tunnustaa Kiovan patriarkaattia, jonka patriarkka Filaretiin Moskova suhtautuu erittäin nuivasti, millään tasolla. Konstantinopolin mielestä taas sillä on oikeus tunnustaa Ukrainan itsenäisyys vaikka Moskovasta riippumatta. Nyt sitten uhkaa se, että kirkot ajautuvat tämän takia erilleen.
Kumpi kirkko on itse asiassa oikeassa tässä kysymyksessä? Minä en sitä tiedä, ja en usko, että suomalaiset toimittajat tai kommentaattoritkaan tietävät. Tuskin asiaan saadaan missään vaiheessa selvyyttä, koska kaikilla asiaan liittyvillä tahoilla on oma näkemyksensä. Tietysti kaiken taustalla on myös ukrainalaisten halu irrottautua noin yleisesti Venäjän piiristä, jota ruokkii Venäjän suorittama Ukrainan invaasio. Moskovan patriarkaatti toimii, kuten tiedetään, läheisessä suhteessa Venäjän valtion kanssa. Toisaalta sitten Kiovan patriarkaatti vetoaa ukrainalaisiin nationalistisiin pyrkimyksiin, jotka eivät ole kovin mukavia nekään. Läheinen suhde nationalismiin on ortodoksisen kirkon helmasynti, mikä erottaa sen katolisesta kirkosta, joka on paavin johdolla halunnut asettua valtioiden yläpuolelle.
Joka tapauksessa pointtina on se, että vaikka suomalaisten ortodoksienkin keskuudessa on monenlaisia näkemyksiä, en usko että suurin osa haluaa että ortodoksinen kirkko jakaantuu tässä (ts. ehtoollisyhtedet katkeavat), lyhyeksi tai pitemmäksi aikaa. Monet suomalaiset ortodoksitkin haluavat edelleen käydä Venäjällä – esimerkiksi vanhassa Valamossa, joka on suomalaisille edelleen tärkeä kohde. Isojen patriarkkojen taistelut voivat huonoimmassa tapauksessa mennä normaalin kirkollisen elämän tielle, eikä valtapelien pelaaminen – eikä sitä varmaan voida välttää, että tämä elementti on osa tätä kaikkea – ei voi olla uskonnolle hyväksi. Todennäköisintä on silti, että jakautumista ei tule ja kirkko ei jakaudu pysyvästi. Jokin ratkaisu saadaan aikaan – näin on saatu ennenkin.
Niin, ja itse varmaan sanoisin että lopulta Ukrainassa tulisi olla itsenäinen kirkko, mutta se, miten on parhaiten edettävä ja onko Kiovan patriarkaatin kirkko tämän perustaksi paras, on toinen kysymys. Minun tehtävänäni ei onneksi ole sitä päättää.