Sattuipa päivänä eräänä, että kansallismielisiksi itseään kutsuvat aktivistit järjestivät katutempauksen.
Sattui niinkin, että ohi kulki joku räyhääjä ja riitapukari ja kävi sellainen yksittäistapaus, että aktivistit joutuivat puolustautumaan.
Tai sitten sattui niin, että tunnustukselliset kansallissosialistit pahoinpitelivät Vantaalla ohikulkijan, joka ei pidä natseista ja ihan sen meni ääneen sanomaan.
Sellaista henkilöä pidetään yleisesti äärihenkilönä. Vähän myös tyhmänä, kun ei ymmärrä vaieta ja katsella ruudun takaa. Ruudun takaa, kuten kunnon keskiluokka.
Ikävä ääri-ihminen oli myös se ruotsalainen saamelaistaitelija, joka samoihin aikoihin sai lahden toisella puolen osallistua paikallisten vastarinta-aktivistien tempaukseen niin sanotusti ottavana osapuolena.
Historiassa tosin on vastarinta-aktivisteilla tavattu tarkoittaa ihmisiä, jotka taistelevat sortoa vastaan, eivätkä sen puolesta. Tempaus on uuskieltä ja eufemismi sille, että tempaistaan jotakuta naamaan.
Poliisi sanoi, että pahoinpitely joo, mutta yksittäistapaus. Ja media oli, että joo, yksittäistapaus.
Poliisin mukaan ääriliikkeiden toiminta ei ole yleistynyt Vantaalla. Ja media oli, että ei, ei ole. Mitä nyt siinä lainaamassamme tiedotteessakin luki, että syksylläkin Tikkurilassa vähän aktivismia harjoittivat.
Tilanteita sattuu, sanoi Paaterokin, kun kaasunaamarimiehet kirjastoon puukkojen kera pyrkivät.
”Poliisista on ollut apua alueella monessakin asiassa”, kiittelivät reippaat aktivistit sivullaan.
Se on kyllä hyvä.
Ettei Suomessa ole natseja. Ei niin minkäänlaista äärioikeistoa. On yksittäistapauksia ja henkilöitä, jotka ovat väärässä paikassa väärään aikaan. Tai mikä pahempaa, tekevät jotain äärimmäisen epäilyttävää, kuten vastustavat natseja. Joita siis ei ole, mutta joilta on silti mahdollista saada pataansa.
Paitsi ehkä, jos puhuu ja kirjoittaa kiltisti kansallismielisistä aktivisteista ja yksittäistapauksista. Varoo kaikin tavoin pahoittamasta kenenkään mieltä.
Toista se oli silloin, kun järjestäytynyt rosvojoukko Tampereella mellasti.