Pohjois-Suomessa on vanhempi pariskunta eksynyt ja kuollut metsään, tunturireitille, ja nyt lööpeissä kysytään miksiköhän näin on käynyt, vaikka pariskuntaa oli autettu ja neuvottukin matkan varrella. Miksiköhän?

Sitähän isäkin yrittää: päästä vielä kerran tunturiin reppu selässä, luonnon armoille, ottamaan luonnosta mittaa kuin mies.

”Kuin terve mies”, lisään hiljaa mielessäni, kun vaahtoaa.

Sitä hän kaipaa niin, ettei muusta puhu tällä erää. Isän jutut ovat alkaneet jumia ja toisena päivänä toistua, mutta ei niistä vielä varmuudella voi sanoa, ovatko sellaista hullun houretta, miltä vaikuttavat. Suuttuu ainakin kuin julmettu, kun yritän jotenkin varmistella pärjäämistään, mikäli saisi jonkun itsensä tunturiin viemään. Oman ajokorttinsa hän menetti saman tien, kun ensimmäisten muistikokeiden tulokset selvisivät muutama kuukausi sitten.

”Piäksie minua holhottavana! Molen kuule muutaman kerran enempi kävelly tunturissa ko sie!”

Sain päälle vielä sellaiset saatesanat, että jähmetyin kuin entisaikaan lapsuudessa, kun isä suuttui jostakin tekemästäni tai tekemättä jättämisestäni. Isän vihanpuuskat ovat nykyään vähän tuulesta temmattuja, mutta taitavalta sananiekalta ne uppoavat aina yhtä syvälle.

”Sen kun menet! Toivottavasti olen oikeassa ja jäät sille tielle”, ehdin vihaisesti vastata ennen kuin luuri toisessa päässä kolisee kovalle tiskipöydälle.

”Sainpa ainakin reaktion”, iloitsen pirullinen virne vihan päällä.

Kun pystyisinkin pitämään tämän virneen ja antamaan äijän mädätä rauhassa raivoineen! Pidemmälle en kuitenkaan ehdi virnistellä, kun puhelin soi taas. Nyt se on äiti.

”Mitä maailmattua sie sille sanoit? Se lähti niin vihassa, ettei sillä ole ees takkia päällä. Voi herranjumala mihin mie tässä vielä jouvvun.”

Äidin arki isän rinnalla on muuttunut rauhaisan eläkeläiselämän irvikuvaksi ja siihen nähden isän muutaman päivän tunturiretki olisi kyllä paikallaan. Ei tällaista vanhuutta kukaan itselleen suunnittele: että asuisi vieraaksi muuttuneen vihaisen raavaan miehen kanssa saman katon alla. Milloin itsensä, milloin miehen puolesta peläten. Nyt puhelimen päässä pelko isän puolesta ja isän palattua, jos vielä palaa ja muistaa vihansa, pelko itsestään. Äiti todella tarvitsee parin päivän tauon, mutta että isä tunturiin? Saattaisiko oikeasti tulla jopa syyte heitteille jätöstä niin kuin äiti niin useasti sanoo?

Soitan lounastauolla isän ja äidin kunnan muistihoitajalle kuullakseni ammattilaista asiassa. Taas. Olen häneltä kuullut nimen isäni sairauteen ja loput olen googlannut netistä. Oikein mukavan oloinen ihminen, mutta varmasti aika ylityöllistetty, kun ei aina puhelimeen ehdi, vaikka puhelinaikaan hänelle yritän soitella. Tiedustelen, olisiko äidin mahdollista saada jotakin helpotusta arkeensa isän kanssa nyt, kun on tiedossa, mikä isän sairaus on ja että se etenee.

”Onhan se raskasta omaisille, kyllä kyllä, nyökytellään luurissa. Mutta eihän meillä näille liikkuville asiakkaille vielä mitään ole. Sehän voisi äitisi käydä sellaisessa vertaisryhmässä tuolla naapurikaupungissa. Se on joka toinen maanantai.”

Naapurikaupunki sijaitsee yli 20 kilometrin päässä, minne ei julkinen liikenne kello kuuden jälkeen illalla kulje ja vaikka itse uskonkin vertaisryhmiin, niin tässä tilanteessa tarvitaan minusta ihan oikeaa apua arkeen, konkreettisesti, ei vain keinoja sen sietämiseen henkisesti.

”Noh, mitähän olette ammattilaisina mieltä, että isä lähtisi patikoimaan yksin tunturiin?”

”Niin, onhan siinä tietenkin aina riskinsä semmosessa, mutta eihän sitä tietenkään kieltääkhään voi, ko son niin yksilöllistä tuon isästi sairauvven kans.”

Mitäpä siinä on lounastauon lomassa enää lisättävää. Ei vastuuta tästäkään päätöksestä voi muille sälyttää ja onko se loppujen lopuksi niin tarpeenkaan. Eihän minun oikeasti edes tarvitse tietää, että isä on lähdössä. Enkä tietäisikään, jos en olisi sattumalta soittanut, koska ei isä enää itse ole aikoihin puhelinta käyttänyt soittamiseen.

”Menee, jos menee,” uhoan. Väitän, etten ole aikoihin soitellut, jos jotain tulee.

____________________________________________

Ja tuleehan sitä. Äiti soittaa seuraavana iltapäivänä, vaikka tietää, että olen vielä töissä.

”Se kävi se Antero sen hakemassa aamula. On se kyllä helpotus. Sais usamminki lähteä. Olemmie saanu niin rauhassa hommata asioita. Molen käyttäny pikkumatot ulkona ja pyyhkässy lattiat.”

Tuon sukupolven ajatus omasta tekemisestä! Äidille pienten mattojen puisteleminen rauhassa takapihan terassilta on nykyään vapautta. Isän aikana ei ole kuukausiin voinut kotona siivota, koska isä on halunnut osallistua siihen niin aktiivisesti. Haluaa kantaa kortensa! Nyt se aktiivisuus on vain alkanut tapahtua sillä seurauksella, että jo imurin esille ottaminen laukaisee refleksin, joka määrää kantamaan koko omakotitalon kaikki matot ulos tuultumaan. Vaikka ne olisi sieltä eilen viimeksi sisään kannettu, vaikka sataisi, vaikka ukkostaisi.

”Kyllähän mie net nopeasti kääräsen pihale!”

Kyllä tosiaan kääräisee, mutta unohtaa kääräisseensä eikä äiti enää jaksa kantaa mattoja sisälle, ainakaan märkinä, jos on sattunut kaupassa käymään sillä aikaa eikä tiennyt lähtiessään, että taas on joku refleksi laukeamassa. Kun asiasta kehkeytyy sanaharkka, isä on usein taas entisensä, terveeltä vaikuttava, ja ihmettelee itsekin, miksi matot ovat ulkona kastumassa! Ja miksi äiti on niin hiilenä eikä pyydä häntä, raavasta perheen päätä, kantamaan mattoja sisälle.

Muistisairaussivustoilla löytää tähän ja moneen muuhunkin selityksen: ”Vaikuttaa siltä kuin ihminen ei muistaisi tehdä asioita loppuun, mutta itse asiassa tarkkaavaisuus on niin huono, että heti, kun tulee jotain muuta ärsykettä, asiat jäävät kesken”. Vaikka ne selitykset eivät mitenkään äitiä kaiken keskellä auta, niin minua kaukana ne auttavat, kun yritän sisäistää, kuinka vakavasti sairas isä on. Käydessäni sitä on joskus vaikea uskoa, koska isä kuuluu niihin, ”joiden puhe on hyvinkin vuolasta, mutta tavallaan sisällötöntä puheripulia. Ei oikein ymmärretä, mistä keskustelussa on kyse, ja vastataan vähän eri asioihin kuin kysytään. Ihminen on siis kyllä hyvin puhelias, mutta hänen kanssaan kommunikointi ei oikein suju”. Tähän lankaan menevät niin naapurit kuin sukulaisetkin ja siksi sairautta kutsutaankin taudin tässä vaiheessa enemmän omaisten kuin potilaan sairaudeksi. Sairaudeksi ja sairaudeksi? Ehkä pikemminkin häpeäksi. Ei siksi, että isä on sairas, vaan siksi että isää ei pidetä sairaana, jolloin nauru tuntuu olevan ainoa luonnostaan tuleva reaktio tilanteiden kiusallisuuden peittämiseksi. Nauretaan isälle, ei isän kanssa.

”Onhan mulla tietenki huoli, miten se isä sielä pärjää, mutta se sano kyllä se joka sen haki, että se meinaa tua isän takasin ylihuomena. Kiertellee sen kans vanhoja paikkoja pohjosessa. Eihän se vain jätä sitä yksin mihinkhän?”

”Ei varmasti, ko on kerran mukaan ottanut.”

Kuulostaa juuri siltä, mitä Helsingistä päin toivoa voi. Että joku vanha perhetuttu ottaa isää mukaansa, huolehtii ja tuo takaisin. Vaikka tuttu ei ymmärtäisikään isän sairautta, ei kotiperukoilla eksyminen olisi niin vaarallista kuin kaupunkimaailmassa. Äiti saa vähän henkireikää ja jaksaa taas ympärivuorokautisena hoitajavaimona. Täytyy selvitellä, saisiko isälle jostakin jonkun vakituisen paikan, missä saisi olla silloin tällöin. Sitten kun on sen aika. Vielä ei suostu, kun ei itse enää ollenkaan ymmärrä, että on sairas.

Iltaan mennessä äiti alkaa jo langat kuumina hermoilla.

”Ei sieltä ole kuulunu mithän. Mitä jos son kuitenki ominpäin jossaki. Miks net ei soita, että mie saisin hetken rauhan?”

”Sitähän sie juuri olet saanut!”

”Joo joo, mutta jos sielon jotaki sattunu niin mie saan ikusen syytheen että päästin lähtemhän.”

”Ethän sie voi aikuista miestä väkisin pitää. Ei se sinun syy ole. Jos olisit vienyt linja-autolle niin kuin isä halusi niin se olis eri asia. Minkä sie sille teet, että se lähtee? Ethän sie koko aikaa voi vartioia, ettei se hyppää jonku kyytiin. ”

”Et sie ymmärrä, son helppo sieltä sanoa. Miehän se syytökset saan ko en huolinu kauphan ja se sillä aikaa tuli se Arvo. Mie oikein viivyttelin ko en halunu tulla kotia ollenkhan. Parempi ko en olis tullukhan niin en olis nähny ko lähti.”

Ymmärtäähän sen, ettei äitikään muuta halua kuin jonkun ratkaisun. Eikä meistä kukaan muuta halua kuin kääntää ajan rattaita taaksepäin sinne, milloin vielä olisi voinut tehdä järjestelyjä. Ettei tähän tilanteeseen olisi tultu kylmiltään ja tajuttu liian myöhään, että omintakeiset ratkaisut olisi pitänyt tehdä kauan sitten. Nyt on tarjolla enää muiden räätälöimiä hoitopaikkajonoja eikä niistäkään tiedä edes, mistä niihin saa lippuja.

”Ymmärrän tai en, ei se ole tässä olennaista. Nauttisit nyt vain, ko saat olla rauhassa!”

Menee hermot, kun mikään ei ole hyvä! Ja kuitenkin taas, ties monenneko kuumalinjapuhelun jälkeen äidin huoli tarttuu kuin tarttuukin minuunkin. Vaikka isä terveenä onkin halunnut mieluummin eksyä tunturiin kuin joutua hoidettavaksi laitokseen sairastuttuaan, niin mistä tässä enää tietää, kumpaa hän on enemmän – sairas vai terve. Onko aivoissa jäljellä ymmärrys siitä, missä on, kun havahtuu hetkeen? Vaikka olisi muistanut sen vielä Enontekiöllä, mistä patikkamatka alkaa, muistaako kömytessään pitkospuita ensimmäiselle autiotuvalle? Havahtuuko siellä tähän hetkeen ja ihmettelee, missä on? Tietääkö, mitä tehdä nälän tunteelle? Onko lihasmuistissa jäljellä tulentekotaito?

Muistuu mieleeni, kuinka niin hereästi olen aina neuvomassa kavereitani olemaan välittämättä vanhusvanhempiensa edesottamuksista.

”Eihän se enää sulle kuulu, mitä aikuiset vanhempasi elämällään tekevät!”

Kauhean viisaita on niin helppo ladella, mutta kaukana on ne tyyneyden hetket nyt taas, kun on itsellä tilanne päällä. Isä yksin erämaassa, äiti hajoamassa käsiin katumuksesta, kun ei tarpeeksi jaksanut vastustaa isän lähtöä. Mitähän tekoviisasta tähän laukoisin, jos en paremmin tietäisi? Kehottaisin varmaan vain elämään omaa elämää ja nukkumaan rauhassa.

”Tärkeää pitää kiinni omista rajoistaan!”

Just. Sillähän tästä selviää, että katkaisee tunteet kuin virrat sähkölaitteesta. Sekin taito sille listalle, mikä olisi pitänyt päivittää jo lapsena! Oppia rajansa, irrottautua ajoissa? Nyt ei ainakaan enää ole sen aika, sillä nyt on pakko alkaa etsiä isää puhelimella tuhannen kilometrin päästä Enontekiöltä. Soitan sille vanhalle tutulle, joka isän haki reissuun.

”Hei. Siekö se hait meän isän aamula? Onko se vielä sinun matkassa?”

”Ei sunkhan. Sinne mie vein sen sinne veneranthan mistä lähethän yli tuntuhrin. Sinne se sano menevänsä. Onko siinä joku ongelma?”

”Ei ole mitään hätää. Kunhan sekua soittelen, kun isä ei ole soittanut äitille, vaikka oli aikonut.”

Tässä kuviossa on sekin puoli, ettei halua huolestuttaa ihmisiä turhaan. Draaman ainekset ovat kasassa aina ja helposti saisi osallistavan ”etsitään eksynyttä muistisairasta” –esityksen käyntiin, mutta kun koskaan ei etukäteen tiedä, milloin esityksen aika oikeasti on. Niin usein hälytys ja hätä ovat kuitenkin turhaa, koska eksynyt löytyy hyvässä hapessa ihan läheltä, kuten vaikka takapihan leikkimökin takaa pumppaamasta kolmatta tuntia ilmaa samaan rikkinäiseen polkupyörän kumiin! Hullun maineen saa helpommin huolehtija ja siksi nytkin vakuuttelen, ettei tässä mitään, vaikka oma keho kertoo toista.

Isä on siis ollut omin päin aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan eikä häneen saa yhteyttä. Nyt ei voi tehdä muuta kuin yrittää rauhoittaa äiti, vaikka sitten valkoisella valheella, että hän saa yönsä nukuttua. Ei se ainakaan paranna asiaa, että hänkin tässä valvoo verenpaineidensa kanssa.

”Soli isä lähteny siittä ravintolasta aamupalalta jonku pariskunnan matkassa sinne veneranthan. Kyllä sie isän tiät. Varmasti on kulkenu niitten perässä ja pitäny meteliä niin, ettei niilä turistiparoila ole ollu hetken hiljasuutta. Vaikka ovat sen takia tulleet! Nuku sie vain rauhassa, kyllä se sielä pärjää.”

Nuku vain!

Itse en ainakaan nuku silmän täyttäkään. Yön tunteina minulle alkaa valjeta, mitä ehkä on tapahtumassa. Isän aiemmat puheen parret alkavat loksahdella kohdilleen ja isän puhelinhiljaisuus alkaa vaikuttaa suunnitellulta. Voisiko olla, että isä on päästämässä itsensä omasta pälkähästään? Hyvän ystäväni isoisä teki vuosia sitten harakirin, mistä puhuimme isän kanssa paljon kahden kesken. Ystävän isoisä ampui muistisairaan vaimonsa ja itsensä. Hän kirjoitti jälkeläisilleen kirjeen, missä selitti tekonsa motiivit, ja isä ymmärsi sen täysin.

”Tientenkhän sitä vaimoa olis tarttenu matkhan ottaa, paitti jos se vaimoki halus. Emmiekhän lähtis hoiettavaksi. Mielumin nalli othan.”

Tajuttuaan sairastuneensa johonkin, isä järjesti itsensä tutkimuksiin. Ei hän epäilyksistään meille puhunut kuin vasta jälkikäteen ja silloinkin vähätellen ja väärin termein. Oli ihmetellyt, kun eksyi tutuissa ympyröissä eikä oikein saanut kiinni enää, mitä oli tekemässä. Meille tilanne oli näyttäytynyt vähintään sekopäiseltä: arvaamatonta äänen korottamista aivan turhasta, pihyyttä raha-asioissa, omakotitalon kulutuksen säästämistä niin, että pakkasella oli ikkunat huurussa – sisäpuolella, ja niin edelleen ja niin edelleen. Eihän niitä arvannut fyysiseksi sairaudeksi ja psyykkisestä ei uskallettu puhua. Saatuaan varmistuksen siitä, että aivoissa on rappeumaa, isä nimesi sen itse Parkinsoniksi. Ehkä hän häpesi dementiaa ja ajatteli, että Parkinson ei kuulosta niin pahalta? Joka tapauksessa isä allekirjoitti kaikki mahdolliset hoitotestamentit, mitä mistään löysi ja esitteli niitä minullekin käydessäni.

”Mie panen tämän tähän näkösäle, että se varmasti löytyy ko minua alethan kynkäthän. Sole muuta ko navetan taka vain!”

Ja minä olin nyökytellyt ja toivonut, että isällä olisi vielä sen verran ymmärrystä, että tajuaisi mennä itse sinne ”navetan taakse”, missä se itse kunkin navetta sitten onkin. Että tajuaisi ajoissa, sen ettei hänen sairauttaan tahdonvoimalla pysäytettäisi eikä hoitotestamentti astuisi voimaan ennen kuin vaihtoehtoina on jäljellä koneella hengittäminen tai kuolema. Kun toiset jo syöttävät, vaihtavat kuivat alle kuin lapselle, taluttavat asioille, työntävät tuolissa haukkaamaan raikasta kerran viikossa…

”Ei siihen, isä rakas, Suomessa ketään tapeta. Se pitää itte tehä sitä ennen. ”

Toivonko isäni kuolemaa, vaikka sairaus vasta alkumetreillä? Ei sellaista voi toivoa, mistä ei mitään tiedä, mutta alan toivoa sitä hiljaa mielessäni tänä yön pimeänä hetkenä. Ymmärrän, ettei kuolema kutsumalla tule eikä sen kutsuminen minulle kuulu. Mitä oikein ajattelen! Hiki nousee pintaan ja nousen. Varsinainen tytär! Kuoppaa kaivamassa heti, kun vähän vastustaa.

”Mene hoitoon!”, tiuskaisen itselleni ja vedän tuulipuvun yövaatteideni päälle.

”Koirat, ulos! Yölenkin aika.”

Eksyä tai löytyä, kunhan oppisin itsekin tuntemaan vastauksen oikeaksi. Ulkona pyydän mielessäni Lapin seitoja pysymään isän kintereillä, maahisia ohjaamaan kulkuaan sinne, missä isän on hyvä. Pyydän, puhun ääneen ja rukoilen. Huudan kuuta ja ulvon.

”Viekää isä turvaan! Viekää sinne, mihin kuuluu ja pitäkää huolta. Jos on aika, ottakaa mukaanne. Jos ei ole, tuokaa kotiin.”

____________________________________________________________

 

Aamulla töissä silmät ristissä valvotusta yöstä seuraan Lapin uutisia netistä: onko kadonneita? Entä löytyneitä? Kuinkahan kauas isä on vuorokaudessa ehtinyt? Lukeeko jossain, että ”Harhaileva mies löytyi Sioskurusta nokipannu kädessä kuolleena…” Lisäävätköhän, että hymy huulillaan kuin kotiinsa nukkunut, koska niinhän se olisi. Sinne isä haluaa, tunturiin turvaan nukkumaan mieluummin kuin ”latvasta lahona”, hoitokotiin hoidettavaksi. Ja olenhan minä isälle luvannutkin, että autan hänet pois, jos siellä latvassa alkaisi jotain ilmetä.

”Skål sille, että sie et vaipatettavaksi mene!”

”Skål ja skål!” Se oli helppoa vielä silloin. Nyt se on heitteillejättöä ja jos mukana olisin niin ehkä jopa kuolemantuottamus. ”Tytär vei muistisairaan isänsä tunturiin ja jätti sinne!”

Onneksi minulla on oma elämä ja päivätyö, että saan hetkeksi ajatukset muualle. Äidin huolen täyttämät tekstiviestit tulvivat kuitenkin koko päivän puhelimeen. Ne julistavat varmaa menetystä ja syyllisyyttä siitä, että on henkäissyt helpotuksesta, kun isä lähti.

”Miten mie sillä laila pystyin ees aattelemhan, että sen on parempi olla poissa jaloista. Enhän mie tarkottanu, että oikeasti.”

Kyllä äiti sitä on tarkoittanut, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Varmasti on nauttinut sydämensä kyllyydestä, kun on nyppinyt ahkeraliisojaan takapihan terassilla eikä isä ole kävellyt perässä kysymässä, miksei missään tapahdu mitään, että lähtisikö äiti viemään häntä tansseihin ja miksi ei lähde ja miksi on taas pahalla päällä.

”Vankilassako tässä piethän ko ei mihinkhän viä vaikkon auto pihassa?!”

Lohdutan äitiä ja vakuuttelen, etteihän hän mitään muuta voinut, että yhdessähän sitä päätös tehtiin ja muistihoitajankin mielestä ajatus vaihtelusta oli hyvä.

”Niinhän se tietenki on, mutta onhan se kauhea paikka, jos jotaki on käyny. ”

En tekstaa, mitä oikeasti ajattelen. Pidän peukkuja pystyssä pöydän kannen alla ja hyvästelen isää sydämessäni. Lähetän rakkaita ajatuksia matkalleen tuonpuoleiseen. Kuitenkin päivänvalossa ajattelen, että sitä isä olisi itse halunnut terveenä.

”Voi isä, pidä kiirettä! Kävele kauas, poikkea polulta. Huomenna sinun perääsi lähdetään, ymmärräthän?”

Iltapäivällä äiti ei enää malta, vaan soittaa itkun tuhruisen puhelun, vaikka olen vielä töissä. Pyytää, että selvitän, missä isä on, muuten aikoo soittaa poliisille. Lupaan ja viivyttelen ja äiti soittaa puolen tunnin kuluttua uudestaan.

  • Oleks soittanu? Onhan tämä aivan mahotonta. Entä josson eksyny? Molen kattonu uutisista, että sielon aivan kauhea ilmaki.

Lupaan ja viivyttelen ja toivon, että isä ehtii pois näistä sateista autuaammille metsästysmaille. Enhän minä voi olla sekään, joka isä suunnitelmat pilaa, jos hänellä sellainen on.

Taas kotipuhelin soi! Töissä ihmettelevät, mikähän on ja tiivistän, että äiti hermoilee syyttä suotta.

Vai pitäisikö kertoa totuus?

”Jännitän tässä vatsalihakset kovana, ehtiikö isä eksyä tunturiin ennen kuin se löydetään. Voisitteko kanssani toivoa näin?”

”Toivoa, isäsi kuolemaa?”

Niin, kuulostaahan se täällä kaupunkimaailmassa kovalta kohtalolta, mutta siellä missä tilanne on päällä, tarina on toinen. Kuolema tunturissa olisi tarjolla olevista vaihtoehdoista varsin armollinen. Vai olisiko parempi, jos äiti onnistuisi pistämään isän puukolla hiljaiseksi, kun seuraavan kerran käy kimppuun. Yritti jo kerran ja kun soitin muistihoitajalle asiasta, sanottiin, että

”On se niin raskas omaisille tuo sairaus. Kannattais äitisti sielä vertaisryhmässä käyä.”

Vai se, että isä kuristaisi äidin hengiltä hulluutensa hetkellä? Yritti jo kerran ja kun soitin muistihoitajalle, sanottiin, että

”On se vain niin raskas omaisille tuo sairaus, mutta ei sitä voi rauhottavilla hoitaa.”

Vai olisiko se parempi, että äiti uskaltaisi kääntää rattia rekan kohdalla… On usein aikonut ja kun olen soittanut muistihoitajalle, sanottiin, että

”On se niin raskas omaisille tuo sairaus. Kannattaisi varmasti puhua jollekin.”

Puhua, joo, mutta kahvihuoneen kepeän tunnelman näillä nopeasti pilaisi.

”Isäsikö on aggressiivinen? Sitä aina ajattelee, että muistisairaat lempeinä ja rauhallisina,” jutustelee hymyilevä kollega kiltisti.

”Joo, onhan niitäkin varmasti olemassa. Niinhän sitä itsekin ajatteli ennen kuin enemmän tiesi.”

Kuvat harmaista hymyilevistä vanhuksista palvelukotimainoksissa vain ovat niin kaukana siitä, miltä arki meillä näyttäytyy. Ei siihen oikein ole maallikoilla sanoja ja ammattilaisia, ketä puhelimella tavoittaa vanhempieni kotikunnassa on tasan yksi. Hänellä on puhelinaika arkisin kello 8-9 ja olen todennäköisesti ties´ kuinka mones tuhannes huolestunut lähiomainen, joka soittelen ja vaadin. Ymmärrän, että ”onhan se niin raskas omaisille tuo sairaus…” toistuu joka puhelussa. Eihän hän edes voi muistaa, kuka kaikista olen!

Ja taas oma puhelimeni soi!

”Kyllä mie, äiti rakas, soitan, ko kerkeän. Rauhotu nyt!”

Tunteiden vuoristorata on saanut uuden merkityksen minun elämässäni. ”Työminäni” tunteet pysyvät käskyllä kasassa, mutta kaikki muu vie minua kuin pässiä narussa. Työmatkalla ruuhkabussissa ei voi puhua eikä vastata puhelimeen ja olen alkanut rakastaa niissä istumista. Minun henkireikäni on Helsingin ruuhkabussissa! Mihinköhän minä itse tässä vielä päädyn? Tästäkö lehtien palstoilla puhutaan, kun julkisuuden henkilöt uupuvat perhesyistä?

________________________________________

Kotona laitan päivällisen, kuuntelen teinien kuulumiset, kun kerrankin ovat kuulumistuulella niitä kertomassa, käytän koirat lenkillä ja alan isän etsimisen. Aloitan Enontekiön paikallisesta yrittäjästä, joka kuljettaa patikoijia Ounasjärven yli tunturireitille.

”Kyllähän mie isästi tunnen! Tuossa se käveli aamula pihala ja ko mie kerkesin ulos, sitä ei ennää näkyny mishän. Kyllä mie huutasinki mutta menny soli. ”

”Onko teitä useampia, jotka viette porukkaa yli?” Kysyn toiveikkaana.

Mielessä käy, onkohan isä sittenkään niin muistisairas kuin miltä välillä vaikuttaa. Ehkä on tosiaan suunnitellut aivan oikeasti katoamisensa? Soitan seuraavalle tutulle Enontekiöllä.

”Sekon isästi täälläpäin? Ei ole näkyny. Sano terhveisiä.”

Seuraavaksi soitan summamutikassa serkulle 90 kilometrin päähän. Onhan sekin lähempänä kuin Helsinki, missä itse olen. Serkkukaan ei ole nähnyt isää, mutta kuullut kyllä. Aikonut soittaakin, mutta ei sitten kuitenkaan kehdannut.

”Eihän sitä viitti toisten asioihin puuttua. Saattohan sillä olla kaikki hyvinki.”

”Mitä sie tarkotat?”

Serkulle on soitettu Matkahuollosta ja kysytty, onkohan serkulla tietoa isän voinnista, kun

”Vaikuttaa vähän ouvvolta tuo homma”.

Isä on seisoskellut Matkahuollon pihalla eksyneen oloisena, housut kuraisina, otsassa haava, mistä kuivunut verivana. Kysyttäessä on kertonut kiertäneensä Hetta-Pallaksen ja odottavansa tytärtä hakemaan kämpälle. Kuulemma sovittu homma.

”Tuola se kuiten vielä pyörii eikä sitä ole haettu. Onkhan se aivan kunnossa?”

Isä onkin elossa! Eksynyt höppänä harhailee tutun kylän raitilla ja odottaa kyytiä. Enkelit ja maahiset ovat olleet hereillä, kuulleet pyyntöni turvasta, mutta turva ei olekaan sitä, mitä minä olen ajatellut, vaan sitä, mihin isä vielä kuuluu – meidän luoksemme!

Hyökyaallon kokoinen ikävä valtaa minut tässä istuessani. Lämmin koura puristaa sydämestä niin, että kyyneleet valuvat pitkin työpäiväpuuteroituja poskiani. Karismaattinen isäni, kallio ja sementti, johon olen elämäni ajan päätäni hakannut, on eksynyt kotikylällään! Isä ei löydä nyt eikä tule enää ikinä löytämään ja odottaa siellä minua hakemaan. Minua tai ketä tahansa muuta, kunhan jostakin tulisi tieto, mitä nyt on tapahtumassa.

Tämä tarina ei olekaan loppu, vaan vasta alussa. Peliä ei ole pelattu enkä tästä niin helpolla pääse, että hautajaisten järjestämisellä kaiken kauan sitten haudatun voisin kuitata. Lapsuuden kaunat ja traumat pitävät minua kiinni kuristusotteella näissä kahdessa elämäni tärkeimmässä ihmisessä, isässä ja äidissä, ja kai ne on nyt sitten kohdattava. Kohdattava ja irrottauduttava vielä, kun on aikaa. Kääntää kuppi sittenkin oikein päin.

Kaikkea sitä kuvittelee, että elämä järjestäisi oppikoulunsa minun työkalenteriini sopivaksi!

Olen lukenut ja liikuttunut näistä tilanteista kirjojen sivuilla, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mikä aikuisia lapsia vetää magneetin lailla huolehtimaan vanhenevista vanhemmistaan. Ja miksi he palaavat viikonlopuiltaan hymy huulillaan karehtien aivan kuin olisivat juuri tulossa suuren salaisuuden ääreltä. Eivätkö he koskaan toivo, että isä tai äiti vain nukkuisi pois ja pääsisivät kaikki helpommalla?

Tämä lämmin puristus tuntuu niin hyvältä, että minulla ei ole enää heiltä kysyttävää. Pitkästä, pitkästä aikaa arkikiireen keskellä tunnen kuuluvani jonkun ikiaikaisen virran juoksuun. Että elämän suuri salaisuus olisikin tässä käsieni ulottuvilla, omien vanhempieni ymmärtämisessä, ympyrän sulkeutumisessa ja sovinnossa? Tämän salaisuuden äärelle haluan pysähtyä, vaikka se tarkoittaisi mitä. Haluan oppia nauttimaan jokaisesta päivästä, joka vielä on enkä oppia odottamaan sitä, että niitä ei enää ole.

Soitan isän kotikunnan Matkahuoltoon ja pyydän työntekijää tarjoamaan isälle kahvit ja voileivän sillä aikaa, kun järjestän jonkun hakemaan. Mietin hetken, kenen luona isä varmasti olisi tervetullut sellaisena kuin on ja soitan kummisedälleni. Järjestän vielä kyydin ja hymyilen.

Tämä tarina ei taidakaan olla minun käsissäni. Minulla on ainoastaan etuoikeus kuulua siihen ja se tuntuu yhtä äkkiä enemmän elämältä kuin mikään pitkään aikaan!