Pari viikkoa sitten 27.1. muisteltiin maassamme 102 vuotta sitten alkanutta sisällissotaa ja sen jälkeen riehuneen valkoisen terrorin uhreja. Saman viikon torstaina kävin Kansallisteatterin Omapohjassa Undocumented Love teoksen ensi-illassa. Teoksessa uus- ja kantasuomalaiset näyttelijät kertoivat koskettavia tarinoita tämän hetkisestä todellisuudesta. Teoksen loppupuolella katsojille nousivat kyyneleet silmiin, kun syyrialainen tanssija kertoi, että meidän ei pidä surra Syyriaa, meidän pitää surra katoavan ihmisyyden puolesta. Lopussa toinen näyttelijä summasi uhmakkaasti Pohjois-Afrikan vapaustaistelijoiden tunnetta: ”I believe in revolution; revolution never dies.”
Olemme astuneet uuteen vuosikymmeneen mittavien kansannousujen ja mielenosoitusten roihutessa ympäri maailmaa.
Olen saanut asua ja opiskella monessa maassa. Kevään 2013 vietin Hongkongissa – tuossa hyperkapitalistien unelmakaupungissa. Jo tuolloin ydinkeskustan pilvenpiirtäjien varjoissa oli mielenosoituksia, jotka olivat olleet käynnissä hämmentävän pitkään. Mieleenpainuvin oli jo vuosia jatkunut filippiiniläisten siirtotyöläisten tanssiva mielenosoitus, jossa talouden- ja lastenhoitajat vaativat tasa-arvoisia työntekijäoikeuksia. Kävin itsekin mielenosoituskylttien alla tanssimassa muutamaan otteeseen.
Kapitalistiseen yhteiskuntapolitiikkaan kuuluu eriarvoisuus. Hongkongissa toiset saavat viiden päivän työviikosta palkan, jolla voi asua pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa, toiset elävät kädestä suuhun tehden kuuden päivän työviikkoa. Arvatkaa, kumpaan ryhmään tanssivan mielenosoituksen protestoijat kuuluvat. On mielenkiintoista huomata, että länsimainen lehdistö uutisoi heti, kun mielenosoitukset kohdistuvat Kiinaan, mutta kapitalismia vastaan vuosia protestoineet mielenosoitukset eivät koskaan pääse Lännessä uutiskynnyksen yli.
Olin alkuvuodesta 2018 muutaman kuukauden taiteilijaresidenssissä Los Angelesissa. Eräänä päivänä paikallinen presidentti tuli käymään kaupungissa. Trump oli saanut Kaliforniassa vähiten ääniä, eli Kalifornia oli viimeinen osavaltio, johon hän tuli käymään. Tämän tyyppisistä symbolisista kostoista Trump erityisesti tykkää. Matkustin kaverini kanssa reippaan pari tuntia tuon valtavan laajan kaupungin toiseen päähän osallistuakseni presidentin vastaiseen mielenosoitukseen. Tuo tilaisuus järkytti minua. Viha oli käsin kosketeltavaa. On turvallista sanoa, että en luultavasti ole mistään kyseisen presidentin kanssa samaa mieltä, mutta silti hänen vastustajiensa väkivaltaa lähentelevä toiminta tuntui minusta vastenmieliseltä.
Minä uskon vallankumoukseen; vallankumous ei koskaan kuole – ajatus on kaunis, mutta se muuttuu surumieliseksi, kun sen näytelmässä sanoo ääni, joka on itse joutunut lähtemään vallankumouksen alta pakoon. Täällä turvallisessa pohjolassa on hyvä muistaa, että mielenosoittaminen on oikeus, mutta yhteiskuntarauha on etuoikeus. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla molemmat, mutta yhä harvemmalla tässä maailmassa on kumpaakaan.
Hyvä vallankumousta on prosessi. Hitaalla vääjäämättömällä liikkeellä historia ehtii ottaa mukaansa repimättä rikki. Mutta välillä vauhti on kärsimykseen ja eriarvoisuuteen katsoen vain liian hidas. Silloin historiaa on pakko auttaa, vauhdittaa eteenpäin.
I believe in revolution; revolution never dies.