Helsinki laskeutuu kohti useamman viikon sulkua.
Nyt jos koskaan kannattaa lähteä yksin kaduille vaeltelemaan ja katsomaan julkista taidetta. Helsingin kaupunki huolehtii ja ylläpitää vajaata 500 julkista veistosta pitkin poikin kaupunkia.
Olen yli vuosikymmenen ollut töissä HAM Helsingin taidemuseolla ja siellä yleisötyön koordinaattorina julkisesta taiteesta puhuminen on ollut osa arkeani.
Jotta on mitä puhua, pitää opiskella, opiskella ja vielä kerran opiskella. Julkisesta taiteesta lukiessani olen törmännyt moniin mehukkaisiin tarinoihin ja legendoihin, jotka ovat kutkuttaneet vasemmistolaista mieltäni.
Tässä niistä muutamia.
Eino Leino
Tekijä Lauri Leppänen, julkistettu 1953
Eino Leinon patsas seisoo arvokkaana Esplanadin puiston lehmusten varjossa. Teoksen valuun osallistuneet työmiehet tiesivät tarinoita Einon kaikkea muuta kuin lyyrisestä elämäntavasta. Köyhä taiteilija oli usein lainaamassa rahaa kavereiltaan, ja velkojat olivat aina hänen perässään. Siksipä viimeisenä kunnianosoituksena ikuiselle köyhälle valumiehet liimasivat patsaan valumuotin kämmeneen kolikon. Vaikka teoksen suunnitellut kuvanveistäjä Lauri Leppänen ei ollut tarkoittanut kolikkoa veistoksen kämmeneen, niin hän antoi työläisten jekuksi laittaman rahan jäädä paikalleen. Nyt kulttuuriprekariaatin esitaistelija Eino Leino tähyää kohti edessään siintävää 1800-1900-lukujen vaihteen taiteilijoiden lempiravintolaa Kämpiä. Ja nyt hänellä on aina myös rahaa maksaa oma juomansa.
Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas
Tekijä Aimo Tukiainen, julkistettu 1960
Pääkaupunkiamme koristava ratsastajapatsas seisoo monien metrien korkeuteen yltävän jalustan päällä. Kun muistomerkkikomitea tilasi teoksen jalustan rakentamisen, he eivät ottaneet huomioon sitä, että sen rakentamiseen palkattiin työläisiä. Eiväthän herrat osaa rautabetonia valaa. Rakentamiseen osallistui ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat valkoisen armeijakunnan hirmuteot. Helsingin järjestäytyneet rakennustyöläiset keräsivät kaikessa hiljaisuudessa kaupungin rakennustyömailta betonivalujätettä, ja upottivat sitä nousevan jalustan betonimassaan. Taidolla tietenkin eli niin, että edelleen tänäkin päivänä teoksen jalustan sisältä valuu mustaa likaa, joka tahrii graniitin pintaa, mutta itse jalusta pysyy ehjänä. Ammattimiesten työtä. Teosta puhdistetaan jatkuvasti, mutta lian tulo ei koskaan lopu. Teosta voi siis katsoa tylsänä perinteisenä herooisena valtiopäämiehen muistomerkkinä, tai kiinnostavana performatiivisena punavankien omaisten viestinä. Teos tapahtuu ja toisintuu vaikka sitä yritettäisiin pyyhkiä pois. Työläisten viestiä ei voi vaientaa.
Soihtu / Miina Sillanpään muistomerkki
Tekijä Aimo Tukiainen, julkistettu 1968
Naisasialiikkeen porvarillinen siipi oli kauhuissaan ajatuksesta, että kaikenlaiset piiat saattoivat päästä kansanedustajiksi ja siksi porvarisfrouvat vastustivat pitkään yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Heidän päänsä sai lopulta käännettyä eräs piikanakin töitä tehnyt Miina Sillanpää, josta sittemmin tuli maailman ensimmäinen naisministeri. Sillanpää oli erityisen huolissaan yksinäisten naisten asemasta ja onkin ollut yksi Ensikotijärjestelmän kehittäjistä. Ministeri Sillanpään muistomerkki sijaitsee Tokoinrannassa. Teoksessa on kuvattu talojen kattoja viitteenä hänen tekemälleen työlle Ensikotien hyväksi. Teoksen suunnittelija on sama kuin Mannerheimin ratsastajapatsaan, mutta teos kuvaa taiteilijan myöhempää abstraktimpaa aiheen käsittelyä, jossa konkreettiset katot muodostavat abstraktin ajatuksen soihtuna palavasta muutoksen voimasta.
Työläisäiti
Tekijä Panu Patomäki
Julkistettu 1996
Työläisäidin osa ei ollut helppo 1900-luvun alkupuolen kaupunkikulttuurissa. Oman tehdastyön lisäksi naisten oli hoidettava perheen kodinhoidolliset askareet. Nykyisin mattolaitureilla vietettävien kesäpiknikkien aikakaudella usein unohtuu, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten laitureilla pestiin kesät-talvet sinertyvin käsin kaikki kaupungin pyykit. Työläisäidit pesivät perheensä pyykkejä ja ammattipyykkärit porvarien. Idea työläisäidin patsaan pystyttämiseksi syntyi vallilalaisessa julkisessa saunassa, edesmenneessä Päijänne-saunassa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lama-ajasta huolimatta saatiin kerättyä riittävästi varoja teoksen toteuttamiseksi, ja juhlallisessa julkistustilaisuudessa oli mukana silloinen presidentin puoliso Eeva Ahtisaari. Teoksessa työläisäiti vääntää pyykkiä tyttärensä kanssa. Toivottavaa olisi, että seuraavassa työläiselle tehtävässä teoksessa hän saisi pitää taukoa. Vaikka juoda kahvia ja ottaa aurinkoa.
Aleksis Kiven muistomerkki
Tekijä Wäinö Aaltonen, julkistettu 1939
Porvarillinen ajattelu on rakentanut romanttista mielikuvaa lyyrisesti kärsivästä taiteilijasta. Käytännössä nälän näkemisessä ei ole mitään lyyristä. Nälänhätä on siitä kirjoittaneiden mukaan enimmäkseen puhdasta kipua. Vaikka tämän päivän kulttuurityöläiset eivät näkisikään nälkää, jättää jatkuva köyhyysrajalla kituuttaminen ihmisiin syvän osattomuuden kokemuksen. Tätä samaa tuskaa on tulkittavissa Aleksis Kiven patsaassa: kirjailijan pää tuntuu painavan enemmän kuin kaula kestää kantaa. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan kierrätin turvapaikkapäätöstään odottavia ihmisiä pitkin keskustan julkisia veistoksia ja kerroin maamme historiasta niiden kautta. Aleksis Kiven kohdalla eräs turvapaikanhakija kysyi: ”Oliko hän rikas, oliko hänellä ystäviä poliittisessa johdossa?” Kun selvitin, että ei todellakaan, seurasi hämmentynyt kysymys: ”Miksi hänestä sitten on tehty veistos?” Olen paljon miettinyt tuota keskustelua. Minusta on tärkeää muistaa, että meillä on maamme pääkaupungin päärautatieaseman edessä olevalla aukiolla veistos köyhyyteen kuolleesta ihmisestä, eikä suinkaan imelän lyyrinen kuvaus kirjailijanerosta.