Asuin syksystä 1999 heinäkuuhun 2006 Pietarissa. Muistan uuden vuoden puheen, jossa ensin puhui ilmeettömäksi turvonnut Boris Jeltsin, joka kaikkien yllätykseksi ilmoitti eroavansa presidentin virasta. Ja sen jälkeen puhetta jatkoi nuori melko tuntematon Vladimir Putin – mies, jonka pahat kielet kertoivat olevan Jeltsinin tyttären valitseman jatkamaan isänsä virassa siksi, että hänen uskottiin olevan tarpeeksi tyhmän, jotta Jeltsisin tyttären ympärille kerääntynyt mafiaklaani pystyisi ohjailemaan häntä. Seuraavat vuodet kuitenkin osoittivat, että entinen KGB:n upseeri oli juonikkaampi kuin kukaan osasikaan odottaa.
Ja nyt olemme tässä. Ihmiset ovat kaduilla tuon valtavan maan päästä toiseen, Pietarista Vladivostokiin, Itämereltä Tyynelle valtamerelle.
Luin männä viikolla Aleksei Anatoljevitš Navalnyin kirjettä, jonka hän kirjoitti nettisivuilleen 28.1. kun hän vielä istui tutkintovankilassa odottamassa tuomioistuimen eteen pääsemistä.
Kirje oli hätkähdyttävän omanlainen. Teksti oli suoraa, suorastaan tuttavallista. Poliittinen jargoni ja vaikeat lauseet loistivat poissaoloaan. Venäjän poliittisen eliitin krumeluuriin puheeseen verrattuna tuntui, kuin olisi lukenut kaverin hät’ hätää kirjoittamaa tervehdystä.
Kirjeensä Aleksei aloittaa tuttavallisen epämuodollisesti Privjet. Sanalla, jota ei olla koskaan kuultu korrektista teitittelystään tunnetun Putinin suusta. Kirjeen alussa Loša (niin kuin venäläiset yleensä Aleksei nimisiä kavereitaan hellästi kutsuvat) summaa sitä dikotomiaa, joka venäläisen median ja todellisuuden kesken vallitsee. Loša oli sellissään olevasta televisiosta nähnyt, että valtion talutusnuorassa olevien televisiokanavien uutisissa väitettiin, että USAn suurlähetystö oli tiktokin avulla hämmentänyt nuorisoa saapumaan puistoihin osoittamana mieltään. Valtiojohtoinen media puhui pienistä mielenosoitusjoukoista.
Itse olen nähnyt pahempiakin Venäjän median ylilyöntejä viime viikkojen mielenosoituksista uutisoitaessa. Eräässä uutislähetyksessä mielenosoittajia esittävät näyttelijät pyysivät kameran välityksellä anteeksi Putinilta. Jo vuosia Venäjän television uutiset ovat olleet erikoista katsottavaa, usein lähempänä Etelä-Amerikan telenovelloja, kuin meille tuttuja asiaohjelmia.
Loša nostaa yllättäen heti kirjeensä toisessa kappaleessa esille runon. Hän vetoaa kansaan puhumalla kaikkien venäläisten tuntemasta Kornei Tšukovskin lastenrunosta. Runossa koko metsän ja savannien väki esittäytyy norsuista rapuihin ja jäniksistä krokotiileihin. Kaikki touhottavat menojaan, kunnes tulee Torakka, joka sarviaan heilutellen vaatii itselleen valtaa.
Se kiljuu ja karjuu
ja sarvilla viuhtoo:
– Odottakaa, ei kiirettä,
ahmaisen teidät hetkessä,
ahmaise kahmaisen säälittä!
Pelko heikoksi veti.
Joku pyörtyikin heti.
”Tämä runo on täysin todenmukainen kertomus siitä, mitä Venäjällä tällä hetkellä tapahtuu”, toteaa Loša viestissään ja jatkaa: ”Mutta sielunsa syvyydessä jokainen tietää, että ei torakka voi syödä virtahepoa. Edes pientä.”
Loša vetää torakan ja kalsareittensa takana piilottelevan Putiniin väliin taidokkaasti yhtäläisyysmerkit. Hän suorastaan lietsoo ihmisiin intoa: ”Menkää vain eteenpäin, älkää pelätkö mitään.”
Teksti on nerokas, sillä sen ymmärtää kouluttamatonkin, mutta samalla se uppoaa hyvän neuvostokasvatuksen saaneeseen vanhempaan ikäluokkaan, joka lapsuudessaan joutui koulussa opiskelemaan kymmeniä runoja ulkoa. Ja toisaalta tekstissä on pieniä poliittisen historian viittauksia. Sitä voi lukea uudelleen ja uudelleen, ja aina löytää jotain uutta.
Loša lopettaa viestinsä: ”Enemmistö on meidän puolellamme, meidän tarvitsee vain herättää se.” Viimeisen lauseen enemmistö viittaa sata vuotta sitten olleiden tapahtumien tilanteeseen, jossa bolševistit (enemmistöläiset) heittivät minševikit (vähemmistöläiset) Leninin sanoin: ”Historian hämäriin”. Tuossa kirjeensä viimeisessä lauseessa Loša antaa vaivihkaa ymmärtää, että historia toistaa itseään, ja nyt enemmistön on aika heittää putinistinen vähemmistö historian tunkiolle.
Lopuksi on pakko sanoa, että henkilökohtaiseen makuuni Navalnyin kansallismielisyys on liikaa, samoin hänen talousliberaali politiikkansa suorastaan vastenmielistä. Kirjeen luettuani jäin miettimään, että voiko olla että Navalnyi olisi tarpeeksi älykäs, tarpeeksi ovela, kaataakseen lopultakin KGB-upseerin viimeisen 20 vuoden aikana rakentaman linnakkeen?
Toivon mukaan nyt herännyt muutoksen tuuli avaa ovia myös vasemmistolaisemmille ja humaaneimmille ajatuksille naapurissa.
PS. Kiitoksia Pirjo Aaltoselle Kornei Tšukovskin Torakka-runon suomennoksen löytämisessä. Näin kirjastojen kiinni olemisen aikaan pitää tukeutua toverien kirjahyllyihin. Käyttämäni pätkä on Kirsi Kunnaksen vuonna 1972 julkaistusta käännöksestä.