Keskivertosuomalaisen itsenäisyyspäivään kuuluu itsenäisyysaikamme sotadokumenttien kertaaminen, joita TV näyttää ja joita valtamedia toistaa vuodesta toiseen. Joka vuosi näemme TV:ssä Edvin Laineen ohjaaman Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja tietenkin Linnan juhlat. Lahdessa piti olla sotilasparaati, joka peruttiin koronan vuoksi, samoin kuin oikeat Linnan juhlat.
Omaan itsenäisyyspäiväni muisteloon on lapsuudesta alkaen kuulunut se ”toisenlainen tarina”, eli niiden tapahtumien muistelu, mikä johti itsenäisen Suomen valtion syntyyn. Tämän tarinan keskiössä on V.I. Leninin johtaman lokakuun vallankumouksen toteutuminen, jonka jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjän uusi hallinto tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuun viimeisenä päivänä 1917.
Itsenäistymistämme seurasi verinen sisällissota 1918, jonka aikana ja sen jälkeen vankileireillä menehtyi lähes 40 000 suomalaista vajaan vuoden aikana. Vaikka tapahtumista on kulunut yli 100 vuotta, niiden muistaminen on edelleen niin vaikeaa, että muistelu ei kuulu itsenäisyyspäivämme virallisiin ohjelmiin.
Lokakuun vallankumouksen synnyttänyt Neuvostoliitto on hautautunut tasan 30 vuotta sitten (1991) historiaan – se maailman mahti, joka tarjosi itsenäiselle Suomelle tien edistykseen ja rauhanomaiseen rinnakkain oloon 1920 solmitun Tarton rauhan jälkeen. Rauhan aika ensimmäisen maailmansodan (1918) päättymisen jälkeen ei kestänyt pitkään. Nationalististen aatteiden muuttuminen äärivirtauksiksi Euroopassa johti Hitlerin, Francon ja Mussolinin valtaan Euroopassa, äärinationalististen aatteiden voimistumiseen myös Suomessa ja vastaaviin ilmiöihin Neuvostoliitossa, jonka kärjistynein vaihe tunnetaan nykyisin vuosien 1937–38 vainovuosina.
Kaikesta tuosta seurasi uusi sotien kausi 1939–1945, minä aikana Suomikin joutui lujille. Muistelemme tuota sotien aikaa juuri itsenäisyyspäivänä virallisen Suomen protokollassa.
Päivitin omia historiatietojani tänä vuonna lukemalla venäläiskarjalaisen historioitsija Irina Takalan suomeksi 2021 ilmestyneen kirjan: ”Taistelua ja Kuolemaa – Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920–1930- luvuilla.
Tutkimus paljastaa sekä suomalaisille että venäläisille piilossa ollutta tietoa niiden suomalaisten kohtaloista, jotka pakenivat sisällissotamme loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle. Punasuomalaiset jatkoivat unelmansa mukaisen sosialistisen yhteisön rakentamista vuosina 1920–1935, mikä unelma murskaantui 1935–1938 vainovuosina unelmien rakentajien fyysiseen tuhoamiseen.
Suomalaisten loihtima uuden maailman rakennustyö 15 vuoden aikana melko takapajuisessa Karjalan korvessa oli niin vetovoimainen, että se houkutteli Lapuan liikkeen muilutusten Suomesta enemmän suomalaisia laittomiin rajan ylityksiin, kuin rajan taakse pääsi pakenemaan 1918 punasuomalaisia. USA:sta ja Kanadasta värvättiin miltei yhtä suuri määrä uuden yhteiskunnan rakentajia.
Kaikesta tuosta seurasi aikaa myöten etninen konflikti alueen alkuperäisväestön (karjalaisten ja venäläisten välillä). Takala osoittaa kirjassaan, että suomalaisiin kohdistuneet vainot tuona aikana olivat kaikkein raaimpia muihin kansallisuuksiin verrattuna Karjalan Tasavallan alueella.
Arkistoista on löytynyt hämmentävän paljon tietoa tuosta traagisesta ajasta. Paljon on vielä tutkimatonta ja epätarkkuuksia. Kansallisarkistomme suomalaisten kohtaloita Neuvosto-Venäjällä selvittävä tutkimus tullee vuoteen 2025 mennessä luomaan todelliset edellytykset noiden Suomen historiassa unohdettujen valkoisten sivujen täyttämiseen.
Uskon, että tulevaisuudessa nuokin sivut tulevat olemaan osa itsenäisyytemme tarinaa osana hyvien naapurisuhteidemme rakentamista.
Takala käsittelee kirjansa loppuosassa valtioiden ”virallisen” historian ja kansalaisyhteiskunnan välistä suhdetta: ”Onneksi historiallista muistia ja historiatietämystä määrittelevät muutkin tahot kuin valtio. Nyky-Venäjällä on myös toinen muisti ”kansan muisti”, joka ohjaa ihmistä arvioimaan ja ymmärtämään menneisyyttä perheensä, kotiseutunsa, kylänsä ja kaupunkinsa historian kautta… Siinä on tilaa sekä sotilaallisille uroteoille että valtion tekemille rikoksille, sillä sekä sota että vainot koskettivat käytännössä kaikkia maan asukkaita. Tämä toinen muisti on kansalaisyhteiskunnan järjestäytymisen muotona vielä heikko, mutta sen ansiosta kansakunnan historiaa voidaan käsitellä tavalla, johon yhteiskuntaa hajottava valtapolitiikka ei kykene”
Kun olen Suomessa ja suomalaisena elänyt sen toisenlaisen itsenäisyystarinamme vaikutuspiirissä, tunnistan tuon ”valtion” ja kansalaisyhteiskunnan erilaisten tarinoiden eron olemassaolon myös Suomessa verisen sisällissotamme ja maamme kolmikymmentäluvun perinnetarinoiden painotusten kautta.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!