Valitsin kampanjatunnuksekseni aluevaaleissa: ”Kokemusta sotevaltuustoon”.
Elämänkokemusta kertyy 74 vuotta ja työkokemusta sotealalta ja sen hallinnon kiemuroista 50 vuoden ajalta. Näkökulmani on käytännön puurtaja eri rooleissa lääketieteen opiskelijana, Terveysrintamassa, lääkärinä työterveyshuollossa ja terveyskeskuksissa. Runsaat 20 vuotta työurani loppupuolella toimin päihdelääketieteen palvelujen ja kuntoutuksen kehittäjänä A-klinikkasäätiöllä ja Järvenpään sosiaalisairaalassa. Eläköitymisen jälkeenkään en ole aivan sivuraiteille hypännyt, sillä 10 vuotta olen toiminut Tapaturma- ja sairausinvalidien liiton puheenjohtajana ja tehnyt konsulttina keikkaa entiselle työnantajalleni, Helsingin kaupungille, Mäntsälän kunnalle ja Lahden kaupungille.
Luottamustoimisuhteeni on ollut myös olemassa miltei koko urani ajan Juuassa, Joensuussa ja Lahdessa sotekentällä.
Pariin otteeseen olen kirjoitellut kirjoihin päätyneitä juttuja sotehallinnosta. Ensimmäinen tapahtui Päijät-Hämeen Liiton Paras-hankkeen aikana runsaat 10 vuotta sitten. Toinen koko kirja aiheesta ilmestyi 2020-lopulla ”Sotepamfletin” muodossa. Kotisivullani anttiholopainen.com löytyy kirjallisuusluettelo muista ”tieteellisemmistä” jutuistani soteen liittyen.
Tässä lyhyt katsaus tuohon 50 vuoden kehityskaareen, mikä on tehnyt välttämättömäksi nykyisen sotehallinnon uudistuksen.
Tulevat aluevaalit jäävät historiaan eduskuntavaalien jälkeen toiseksi tärkeimpinä vaaleina joko kehittämässä suomalaista demokratiaa tai sitten ei, meistä äänestäjistä riippuen. Optimisina luotan ensimmäiseen mahdollisuuteen. Tulevissa vaaleissa suomalaiset tajuavat aluehallinon demokratisoitumisen tarpeellisuuden.
Kohtasin ”kipuilun” demokraattisen aluehallinnon puuttumisen, kuntahallinnon ja valtion hallinnon välillä 1970-luvun jälkipuoliskolla Pohjois-Karjalan Lääninhallituksen valtionapuja kunnille suuntaavan poliittisen neuvottelukunnan jäsenenä (SKDL).
Siellä viilattiin valtion myöntämiä terveyskeskusvirkakiintiöitä kunnille puolen viran tarkkuudella, samalla kun ohjattiin pääosin 70 % investointipotteja syrjäseudun terveyskeskusten rakentamiseen. Silloin jo totesin, että maakunnallinen kokonaistarkastelu ja vaaleilla valittavat vallan elimet alueelliseen lääninhallintoon olisi tarpeen ohjaamaan aluekehitystä kokonaisvaltaisesti. Meillä oli tuolloin 9 lääniä ja Ahvenanmaan maakunta, jotka Ahvenanmaata lukuun ottamatta olivat osa valtion hallintoa.
Kuntien välinen yhteistyö toteutettiin kuntainliittojen (myöhemmin kuntayhtymien) kautta, joita oli tosi moneen lähtöön jo silloin. Valtion hallinnon sisältäkään katsottuna mikään ei tuntunut hyvältä, kun hallintohimmelien verkko paisui ja ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin. Niinpä valtiokin alkoi tehtailla uusia himmeleitä. Läänejä supistettiin ensin 1997 kuuteen isoon lääniin. Näin elettiin vuoden 2009 loppuun, kun koko lääninhallinto lopetettiin.
Tilalle tulivat Valtion aluehallintovirasto, jonka ihmiset ovat oppineet nyt tuntemaan ”koronapäätöksistä” ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset. Tuolloin muotoutuivat kuntayhtymäpohjaiset maakunnat, joiden kehittämiskoordinaatiotehtävät ovat vahvistuneet varsinkin EU-Suomen aikaan. Maakunnat tulivat mukaan myös tulevan soteuudistuksen koordinointiin varsinaisten sotekuntayhtymien rinnalle.
Siitä alkoi uuden hakeminen, soutaminen ja huopaaminen. Yritettiin ”PARAS” hanketta, joka lopetettiin kesken. Juonena oli suurkuntien muodostaminen kuntaliitosten kautta valtion ”porkkanarahoja” tarjoten. Homma kaatui, kun kuntien paikallisidentiteetti osoittautui oletettua vahvemmaksi. Sitten yritettiin Sotealueiden muodostamista yliopistosairaaloiden suurvastuualueiden pohjalta lähinnä asiantuntijoiden ajamina.
Poliitikot eivät syttyneet. Kaiken maailman konsultteja juoksi kunnissa edistäen, milloin mitäkin asiaa, mutta valmista ei tullut. Istuttiin seminaareissa, kokouksissa ja työryhmissä.
Kun tuo sekoiluvaihe alkoi laantua, kypsyi konsensus maakuntapohjaisesta hallinnon uudistuksesta, mistä ensimmäisen koeversion laati Sipilän hallitus. Se osoittautui liiaksi bisnesvetoiseksi sopiakseen Suomen perustuslakiin, jonka mukaan valtiovalta Suomessa turvaa laajat sosiaaliset perusoikeudet palveluineen.
Palvelujen tuotantokin nähdään lähtökohtaisesti julkiseksi palvelutuotannoksi sivistyksellisten perusoikeuksien turvaamisen rinnalla.
Uusi Marinin hallitus ja eduskunta oppi läksynsä aiemmasta kuprusta ja niinpä pääsemme nyt äänestämään sotepäättäjistä 23.1. vaaleissa.
Ajattelin ennen vaaleja vahvasti, että antaapa nuorempien sukupolvien hoitaa koko homma.
Tulin asiaa tarkemmin harkittuani siihen tulokseen, että ei siitä ehkä haittaakaan ole, jos jengissä on mukana tyyppejä, jotka ovat hengessä mukana ”kokemusasiantuntijoina”.
Näin varsinkin omalta kohdaltani, kun jo 1970-luvun lopulla uskalsin saarnata demokraattisen maakuntauudistuksen puolesta. Nyt se 40 vuoden jälkeen ottaa jo ensimmäisiä varovaisia askeleita.