Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tuoreiden tietojen mukaan: ”Yksityiset metsänomistajat, tavalliset perheet, omistavat metsämaasta 60 ja puuston kasvusta 70 prosenttia. Yksityiset metsänomistajat myyvät teollisuudelle 80 prosenttia sen tarvitsemasta kotimaisesta puusta.”
Valtion metsät kattavat metsämaasta noin neljäsosan, mutta niiden metsien hakkuutuotto on vain 10 %. Metsäyhtiöiden suorassa omistuksessa maamme metsistä on 10 %, kuntien, seurakuntien, säätiöiden ja yhteismetsien osuus on vain 5 %.
Tuo 600 000 metsänomistajan joukko päättää siis siitä, miten metsiä hoidetaan, puita myydään ja hoidetaan tulevaisuuden metsien kasvuun liittyvää ”hiilinielupolitiikkaa”. Metsät ovat tyypillisesti kaupunkeihin maalta siirtyneiden pientilallisten jälkikasvun omaisuutta, joiden suhde metsäomaisuuteen on etääntynyt kaupunkilaisammateissa toimivien ihmisten luontosuhteen heikentyessä. LUKEN mukaan keskimääräinen tilakoko on n 30 hehtaaria, joka eriytyy sekä pienemmiksi että suuremmiksi perinnönjakojen ja tilakauppojen seurauksena.
Pientiloihin liittyy myös peltomaisemia ja pientilojen käytössä tai käyttämättä olevaa rakennuskantaa. Suuressa osassa Suomea näiden tilojen pientilavaltainen maatalous on loppunut vuosikymmeniä sitten. Jäljellä on peltotilkkuihin liittyviä vuokrasopimuksia. Aktiivi peltoviljely ja laiduntaminen ovat vähenemässä haja-asutusalueilla. Teollinen karjatalous on johtanut peltojen keskittymiseen.
Pellot ja pihapiirit talojen ympärillä metsittyvät. Onneksi prosessia jarrutetaan ”viherkesantosopimuksin”. Näin annetaan lisää aikaa sille mahdollisuudelle, että pientiloille voi syntyä uusi henkiin heräämisen mahdollisuus, mikäli EU:n biodiversiteettilinjaukset ja yksityismaaomaisuuteemme perustuva hiilinieluja vahvistava maaseutupolitiikka saa oikeasti tuulta siipiensä alle.
90 % maamme pinta-alasta koskevat ikiaikaiset ”jokamiehen oikeudet”. Se sallii meille oikeuden liikkua vapaasti luonnossa ja kerätä sieltä marjoja, sieniä sekä onkia ja pilkkiä järvistä kaloja maanomistajalta kysymättä. Metsämarjojen kaupallinen poimintakin kuuluu jokamiehen oikeuksien piiriin.
Marjat kasvavat talousmetsissä riippuen metsien kasvuvaiheista. Marjasato muuttuu metsin kasvun myötä. Se riippuu myös siitä, miten metsiä hoidetaan. Päätehakkuun jälkeen on yleensä metsätyypistä riippuen runsaan marjasadon vaihe, jolloin aukolla kasvaa runsaasti puolukkaa, mustikkaa ja vadelmia, kunnes taimikon kasvu tukahduttaa marjamättäät. Täysikasvuinen metsä voi muuttua uudestaan runsaasti marjasatoa ja sieniä tuottavaksi metsäksi, jos maanomistaja siirtyy noudattamaan jatkuvan kasvun periaatetta, keräten harvennuksella satoa täysikasvuisesta metsästään antaen samalla puuston järeytyä.
Tieto Finlandia palkinnon voittaneessa kirjassa ”Metsä meidän jälkeemme” (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, 2019) kerrottiin, että marjasadon tuotto ylittää tuossa vaiheessa puuston rahallisen tuoton. Marjasato voidaan kerätä ja muuttaa rahaksi kerran vuodessa, metsän tuotto taas muutaman kymmenen vuoden välein.
Suomalaisista marjoista on tullut maailmanmarkkinoilla erityisesti Aasiassa ”superfoodia” eli kasvavan menekin omaavia terveyselintarvikkeita. Kun harventuneen maaseudun väestöllä ei ole ollut voimavaroja metsämarjojen kaupalliseen poimintaan, on marjanpoimijat tuotu Suomen metsiin Thaimaasta, Ukrainasta ja Venäjän Karjalasta. Ennen koronaa poimijoita oli 10 000 luokkaa, tänä vuonna 3500, kun Thaimaan viranomaiset rajoittivat oikeuksia koronan vuoksi lähteä marjoja poimimaan.
Tänä vuonna astuivat voimaan marjan poimijoiden palkka- ja sosiaaliturvaa koskevat lait, mitä rajoittavat poimijoiden käyttöä ”halpatyövoimana”.
Haaveilen ajasta, jona suomalainen ympäristötietoisuuteen kasvava nuoriso löytäisi uudestaan suomalaismetsät, pellot ja niityt sekä haja-asutusalueiden suomalaiset perinnetilat. Kaupunkilaismetsäomistajien jälkipolvi alkaisi noissa unelmissani palauttaa metsäluonnon ja pientilojemme moninaiskäytön kunniaan. He voisivat opetella poimimaan marjoja, kasvattamaan pientilojen pelloilla luomuyrttikasveja aloittamalla vaikkapa maitohorsmasta. Venäjällä tuo ”Iivanan tee” on kaupallistettu ja myynnissä ruokakaupoissa Karjalan syrjäkylistä Vladivostokiin. He voisivat laajentaa suomalaisen superfoodin tuotantoa kansainvälisille markkinoille nykyisiä metsämarjoja laajemmalle muuttaen näin tilapäisesti autioina olleiden tilojen ansaintalogiikkaa.
Uudenlainen metsien ja peltojen moninaiskäyttöön perustuva biotalouden raaka-aineet turvaava ja monipuolistava politiikka alkaisi palauttaa niin biodiversiteettiä kuin kestävää hiilinieluja parantavaan metsätaloutta maamme kestäväksi menestystekijäksi.
Vääntyisiköhän muuttumassa oleva EU:n tukipolitiikkaa oikeasti tukemaan tällaista muutosta – jää nähtäväksi? Voisivatko suomalaiset vihreät ja kepulaispoliitikot ryhtyä yhdessä tukemaan muutosta julkisen nokittelun sijasta, kun nyt samassa hallituksessakin istuvat?
Antti Holopainen
kaupunkilaismetsänomistaja