”Etsimme uusia sijaisperheitä. Kyseeseen tulevat tavalliset perheet, joissa ollaan lapsista kiinnostuneita, joissa ihmissuhteet ovat kunnossa ja joissa ollaan valmiita yhteistyöhön lapsen biologisen perheen kanssa.”

Tällaiseen lehti-ilmoitukseen aikanaan vastasimme, ja samankaltaisia kuntien ilmoitukset näyttävät edelleen olevan. Pelkän ilmoituksen perusteella kukaan ei ryhdy sijaisvanhemmaksi. Silti ilmoitusten viesti tekee mietteliääksi.

Me sijaisperheiksi ryhtyneet ja ryhtyvät olemme tavallisia perheitä siinä merkityksessä, että annamme lapsille heidän tarvitsemansa perushoivan kuten muutkin perheet. Huolehdimme siitä, että lapset syövät aamupuuronsa ja tekevät koululäksynsä, leikimme heidän kanssaan kymmentä tikkua laudalla, kuljetamme muskariin ja teatteriin, leivomme yhdessä syntymäpäiväkakkua, huolehdimme nukkumaanmenoajoista ja luemme miten Kaislikossa suhisee. Me lohdutamme kun lapsi satuttaa itsensä tai on muutoin surullinen, opetamme lapsille miksi ketään ei saa lyödä ja miksi televisiosta ei katsota kaikkia ohjelmia.

Tavallisen perheen arjen tunnusmerkit saattavat kuitenkin päättyä jo siihen, että monet noista tavallisista asioista eivät arjessa sujukaan tavallisesti. Tavalliset arjen asiat voivat olla lapselle ennestään tuntemattomia ja sen vuoksi käsittämättömiä ja vastustettavia. Aamupuuron sijaan lapsi on voinut tottua aamukokikseen, hammasharja on tuntematon kapine, ilta- tai yöohjelmaan on saattanut kuulua aikuisten tv-leffojen katselua. Lapset voivat hämmästellä myös sitä, että sijaisperheessä on koko ajan yksi ja sama isä, lapset kun ovat tottuneet syntymä-äidin vaihtuviin miesystäviin.

Jo pitkään lastenkodissa kasvaneilla lapsilla tavallisen arjen perusasiat ovat paremmin opittuja, mutta silti perhearkeen sovittautumisessa on vaikeuksia. Kovia kokeneet lapset eivät välttämättä, etenkään ensimmäisinä vuosina, anna huolehtia itsestään, vaan torjuvat avun ja huolenpidon, ”eivät tarvitse ketään”. He eivät voi ottaa vastaan lohdutusta ja kiintymystä, eivät ymmärrä rajojen suojaavaa merkitystä. Hyvän vastaanottaminen on vaikeaa. Se voi tuntua liian kipeältä. Lapsi voi tuntea syyllisyyttä siitä, että hänen syntymävanhempansa tai sisaruksensa eivät saa sitä samaa hyvää mitä hän nyt saa. Lapsi ei koe olevansa oikeutettu hyvään. Hän voi pitkäänkin torjua molemmat sijaisvanhemmat, tai toisen heistä. Jos lapsi ”valitsee” vain toisen sijaisvanhemmista, vaatii se ”hylätyltä” vanhemmalta paljon ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

Tavallisista perheistä poikkeamme siinäkin, että lähes aina lapsemme tarvitsevat terapiaa tai muuta erityistä huolenpitoa kotona ja koulussa. Monilla lapsilla on syntymä-äidin raskauden aikaisen päihteiden käytön seurauksena kehitysviivästymiä, jotka voivat olla hyvin vaikeita ja tuoda arkeen erityisiä vaatimuksia.

Eroavaisuudet ns. tavallisiin perheisiin tulevat selkeimmin näkyviin sijoitettujen lasten murrosiän kriiseissä. Murrosikä voi toki olla kova paikka missä tahansa perheessä, eikä ole mitään syytä kisata siitä kenellä se on kaikkein kovinta. Turvallisen lapsuuden eläneen nuoren kohdalla murrosiän epäsosiaaliseenkin käyttäytymiseen voi ehkä kuitenkin suhtautua pelottomammin, luottaen siihen että varhaislapsuus on ollut turvallinen. Varhaiset hylkäämisen kokemukset ja muut traumat puolestaan tuovat murrosikään aivan omat ulottuvuutensa. Putoaako nuori pysyvästi epäsosiaalisuuteen, syrjäytyykö hän? Tämän huolen ja pelon kanssa voi mennä vuosia.

Lasten murrosikävaiheissa useat sijaisvanhemmista tutustuvat koulukuraattoreiden lisäksi poliisiin, ajavat öisin etsimässä lapsia varjoista ja pimeästä, valvovat todennäköisesti useampia öitä kuin vanhemmat ns. tavallisissa perheissä. Ystäväsijaisperhe palkkasi yksityisetsivän nuorensa pelottavassa karkailuvaiheessa kun mistään muusta ei ollut apua.

Erilaisuuden lista ei pääty tähänkään. Sijaisvanhemmuus on hyvin läpinäkyvää vanhemmuutta (mistä erityisesti pidän), siinä teemme yhteistyötä sosiaalityöntekijöiden sekä lapsen syntymävanhempien kanssa silloin kun se on mahdollista. Aina se ei ole, koska monet syntymävanhemmista ovat raskaasti päihdeongelmaisia tai heillä on vakavia mielenterveysongelmia. Monet syntymävanhemmista, etenkin isistä, ovat vankilassa, mikä ei myöskään ole otollinen asia yhteistyön kannalta.

Yhteistyöhaluttomuutta voi olla myös sijaisvanhemmilla. Valmennuksiin tulee joskus sijaisvanhemmiksi aikovia, joilla on valmiiksi negatiivinen asenne lasten syntymävanhempiin. Paljon enemmän on kuitenkin heitä, joiden asenne on positiivisen avoin, sekä heitä, jotka ymmärrettävästi ovat epävarmoja siitä mitä odotettavissa on.

Kaikkein merkittävin ero ns. tavallisiin perheisiin ja tavalliseen vanhemmuuteen on mielestäni lasten tarvitsevuudessa. Juuri siinä tarvitsevuudessa, jota he kaikin keinoin yrittävät kieltää ja torjua, mutta jonka hyväksyminen on ensimmäisiä askeleita eheytymiseen. Jotta uskaltaa tarvita, on ensin voitava luottaa. Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että tietynlainen arkiluottamus voi syntyä nopeastikin, mutta luottamus syvätasolla on toinen asia. Sen saavuttaminen voi olla, ja yleensä onkin, pitkä ja kivulias prosessi. Ja miksipä ei olisi – monilla lapsilla ei ole ollut mitään syytä luottaa aikuisiin.

Kaikille lapsille on tärkeää kokemus pysyvyydestä; siitä että ympärillä ovat turvalliset vanhemmat ja koti. Sijoitettujen lasten kohdalla on erityisen tärkeää varmistaa se, että kodissa johon he muuttavat uusiksi perheenjäseniksi, ymmärretään sijaiskodin ja ns. tavallisen kodin eroavaisuudet, vaikka ne joskus olisivat häilyviäkin.