Vähän nolostuttaa, mutta aion nyt silti keskittyä tässä blogissani omaan vaikuttamistyöhöni Tampereen kaupunginvaltuustossa.
Valtuuston kevätkauden viimeinen kokous oli eilen ja kun valtuustokautta on jäljellä vajaa vuosi, on henkilökohtaisen väli-inventaarion aika. Politiikassa kukaan ei saa yksin aikaan mitään, tämä on selvä. Oma valtuustoryhmä on aina tukena ja yhteistyötä on kyettävä tekemään useiden ryhmien kanssa. Yhtä lailla on myös niin, että monesti tarvitaan se yhden ihmisen aktiivisuus ja pitkäjänteinen, systemaattinen vaikuttaminen, jotta jokin asia saadaan liikkeelle.
Kumoankin aika yleisen väitteen siitä, ettei politiikassa voi saada aikaan mitään pienehkön ryhmän edustajana. Kyllä voi! Vas- ryhmässämme on monipuolista aktiivisuutta, tässä kerron omastani. Ja hienoa, jos muut kertoisivat omastaan niin saataisiin hyvä kokonaiskuva siitä mitä me vasemmistolaiset valtuutetut Tampereella teemme.
Aloitan asioista, joihin olen erityisen sitoutunut ja joissa koen vaikuttaneeni ratkaisevasti. Yksi niistä on lasten subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden säilyttäminen Tampereella. Tällä kaudella se on jo vakiintunut valtuuston lähes yhteiseksi tahdoksi, mutta vakiintumisen taustalla on valtuustossa täpärästi yhdellä äänellä voittamamme äänestys, ja sitä ennen asian nostaminen pöydälle silloisessa Lasten ja nuorten palveluiden lautakunnassa. Päätösesityksenä oli varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen. Kun esitin oikeuden säilyttämistä kaikilla lapsilla, sain tukea vain yhdeltä oman ryhmäni jäseneltä ja yhdeltä demarilta. Kuunneltuani tänäänkin uutisia siitä miten koulujen siirtyminen etäopetukseen lisäsi lasten hyvinvointieroja voi vain huokaista siitä, että varhaiskasvatusoikeutta ei meillä rajoitettu. Monissa kunnissa toki tehtiin niin, mutta onneksi maan hallitus on korjaamassa tämänkin huutavan epäkohdan.
Tampereella tehtiin tärkeä ja toistaiseksi vielä kunnissa harvinainen linjaus kun valtuusto hyväksyi minun ja demarien Anne Liimolan samansisältöiset aloitteet lapsivaikutusten arvioinnin käyttöön ottamisesta kaikessa lapsia koskevassa päätöksenteossa. Käytännössä arvioinnissa on vielä opeteltavaa, eikä sitä tehdä kaikissa lapsia koskevissa asioissa, mutta sitä kohti on helpompi mennä valtuuston yksimielisen päätöksen myötä. Lapsia on kyllä pyritty osallistamaan joidenkin päätösten yhteydessä, mutta se on vain osa lapsivaikutusten arviointia. Sitä pitäisi tehdä sekä ennakkoon että jälkiarviointina.
Nykyistä tukevammasta vanhempainvalmennuksesta olen tehnyt aloitteen kaksi kertaa. Paljonhan puhutaan siitä, että mitä varhaisemmin lapsille turvalliseen, kannustavaan arkeen voidaan vaikuttaa, sitä suotuisammin lapset kasvavat ja voidaan välttyä ongelmilta lapsiperheissä. Sen vuoksi juuri neuvoloissa olisi hyvä tarjota monipuolista, myös lapsen emotionaalista kasvua tukevaa valmennusta kaikille vanhemmille, jolloin se ei leimaisi ketään, mutta voisi jopa vähentää lastensuojelun tarvetta. Aloitteita ei ole sellaisenaan hyväksytty, mutta ehkä jotakin niiden sisällöstä on perhetyössä huomioitu. Sain aloitteista palautetta muutamalta lastensuojeluorganisaatioltakin, jotka olisivat mielellään tehneet kaupungin kanssa yhteistyötä valmennuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Varmasti palaan vielä tähänkin. Kuten sanottu; vaikuttaminen on pitkäjänteistä työtä.
Lastensuojelu on sijais/adoptiovanhemmuuteni ja myös entisten työtehtävieni kautta ollut tietysti merkittävässä osassa lautakunta- ja valtuustotyötäni. Tampereen lastensuojelun tilanteeseen tutustumisen, sosiaaliasemilla kiertämisen aloitin heti ensimmäisellä kaudellani yhdessä demarien Johanna Loukaskorven kanssa ja olen tehnyt paljon yhteistyötä myös lastensuojelun työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa. Resurssien vähäisyys on ollut pulma numero yksi ja sitkeä työ niiden lisäämiseksi tuotti viimein tulosta toista vuotta sitten. Lastensuojelussa käynnistettiin projekti, jonka seurauksena resursseja lisättiin tuntuvasti, ja myös muu kehittämistyö alkaen palkkauksen parantamisesta lähti käyntiin. Kehittämistä on edelleen ja työ jatkuu.
Köyhyyden vähentäminen ja torjuminen on ollut iso punainen lanka kaikessa vaikuttamistyössäni. Se on minulle sydämen asia ja luontevaa myös siksi, että olen jäsen sosiaali- ja terveyslautakunnassa, minne kuuluvat useimmat köyhien ihmisten arkeen vaikuttavat asiat. Tietysti se onko työikäisillä työtä vaikuttaa ratkaisevasti toimeentuloon.
Ryhmämme aloitteellisuudella Tampereelle saatiin köyhyysohjelma, saimme myös ohjelman valmistelua johtamaan ryhmän puheenjohtajan Mikko Aaltosen. Ohjelmaa on nykyisellä kaudella päivitetty. Kuulemani mukaan ohjelma on herättänyt ihailua monissa kunnissa. Mikään ohjelma ei kuitenkaan vielä takaa mitään, jos sitä ei toteuteta. Köyhyysohjelman konkreettisia esityksiä on toistaiseksi toteutettu aika vähän. Aktiivipassi on yksi toteutuneista asioista, joka on ollut tärkeä ryhmällemme. Minuun ottavat usein yhteyttä vähävaraiset ihmiset ja itselleni hyvin tärkeää oli saada toteutettua sosiaalinen luototus. Siihen palasin toistuvasti ryhmäkokouksissamme. Tällä kaudella ohjelmasta on viety päätökseen nuorten maksuton ehkäisy, jota etenkin nuoret valtuutettumme ovat edistäneet, ja huumehoitojen lisäresurssointi, joka on yhä aivan riittämätön. Huoltsun, päihtyneiden päiväkeskuksen, aukioloaikoja on pidennetty. Tästä teki aloitteen mm. ryhmämme tuolloinen jäsen Ilkka Porttikivi, joka on sittemmin siirtynyt demareihin. Myös harkinnanvaraisen toimeentulotuen myöntämistä on jonkin verran lisätty.
Asunnottomuus liittyy usein vähävaraisuuteen. Pitkän paremman jakson jälkeen asunnottomuus on Tampereella kääntynyt uudelleen kasvuun ja sen vuoksi tein viime vuoden lopulla valtuustoaloitteen asunnottomuuden vähentämisestä ja torjumisesta, sekä nykyisten asunnottomien auttamisesta. Aloitteessa perustelin aika laajasti sitä, että asunnottomuus on paljon enemmän kuin sitä, ettei ole kattoa pään päällä. Jo se on täysin epäinhimillistä, mutta sen lisäksi kodittomuuteen voi liittyä yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, arvottomuuden ja osattomuuden kokemusta, aiempiin rankkoihin elämänkokemuksiin pohjautuvaa vaikeutta kiinnittyä tavalliseen arkeen ja kotiin. Kodittomuus on myös psyykkinen tila. Sen vuoksi asunnon saamisen lisäksi ainakin pitkään kodittomuuteen tulee tarjota muutakin kuin katto pään päälle. Myös psyykkinen ja sosiaalinen tuki on tärkeää.
Tämä aloitteeni ei ole vielä saanut vastausta, mutta Tampereella on käynnistynyt laaja ohjelma Askelia asunnottomuuden puolittamiseen. Seuraan tätä aktiivisesti ja uskon, että sote-lautakunnassa on muitakin, joille asia on tärkeä.
Toukokuun valtuustossa jätin aloitteen köyhyysohjelman aktiivisesta toteuttamisesta ja erityisesti vähävaraisia lapsiperheitä auttavien ilmaisruokailujen järjestämisestä myös kesäaikana koulujen pihoilla tai puistoissa. Koronakevään tuoma työttömyys on pahentanut lukuisten perheiden tilannetta. Tässäkin kaupunki voisi tehdä yhteistyötä kolmannen sektorin järjestöjen kanssa.
Köyhyysohjelmassa esitetään myös opintojen maksuttomuuden edistämistä. Oppimateriaalit tulisi saada maksuttomasti tai varmistaa niiden hankkiminen ehkäisevän toimeentulotuen avulla. Olen jättänyt tästäkin asiasta kaksi valtuustoaloitetta. Niin ammatillisessa koulutuksessa kuin lukioissa tulisi varmistaa se, ettei kenenkään nuoren opiskelu kaadu perheen vähävaraisuuteen. Näihin aloitteisiin en ole saanut myönteistä vastausta, mutta aidosti maksuttomasta opiskelusta on nyt toivoa maan hallituksen päätösten myötä.
Köyhyyden vastaisesta työstä mainitsen vielä sote-asiakasmaksut, joiden korottamista lain sallimaan maksimiin valtuustoryhmämme ainoana vastusti. (Nyt en vanno olisiko valtuuston miniryhmistä yksittäiseltä valtuutetulta tullut tukea). SOTE- lautakunnassa oli hyvin yksinäistä puolustaa köyhimpien asemaa. Sote- maksuthan koskettavat tutkitusti eniten iäkkäitä, paljon sairastavia ja/tai usein vähävaraisia ihmisiä. THL:n tutkimuksen mukaan useampi kuin joka kymmenes alimpaan tuloviidennekseen kuuluvasta jättää menemättä lääkäriin rahanpuutteen vuoksi, ja alimpaan tuloviidennekseen kuuluvat ikääntyneet tarvitsevat kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa huomattavasti enemmän kuin varakkaammat. Suun terveyteen liittyvä palveluiden käyttö jakautuu voimakkaasti tulojen mukaan.
Eilisessä valtuuston kokouksessa puhuttiin demarivaltuutettu Aila Dundar-Järvisen aloitteesta kotihoidon parantamiseksi ja ilmaistiin huoli kotihoidon tilasta. Vetovoimainen kotihoito-hanketta hehkutettiin. Kuten valtuustossa totesin yhdessä ryhmätoveri Sinikka Torkkolan kanssa, olisi hienoa, jos nuo puheet muistettaisiin vielä talousarviovalmisteluissa ja päätöksissä. Kun kaksi vuotta sitten vastustimme sote-asiakasmaksujen korottamista, mukaan lukien kotihoidon asiakasmaksut, valtuustoryhmämme erotettiin ns. koalitiosta. Samassa kokouksessa äänestimme iäkkäiden ympärivuotisen hoivan hoitajamitoituksesta. SOTE- lautakunnassa olin sitä vastustanut ja valtuustossa ryhmämme jäi tässäkin äänestyksessä yksin.
Itse pidän rehellisyydestä ja johdonmukaisuudesta politiikassa ja olisi hienoa, jos ihmiset jaksaisivat seurata nimenomaan päätöksentekotilanteita. Sanottakoon sekin, että vaikka olemme valtuustossa myös hävinneet äänestyksiä, on niillä kuitenkin ollut merkitystä. Ne ovat antaneet monille ihmisille uskoa siihen, että heillä on puolustajansa. Se antaa myös toivoa ja näköaloja.
Tutkimuksista ja myös elävästä elämästä tiedetään iäkkäiden ihmisten kokevan usein yksinäisyyttä. Tämä on iso ahdistusta ja terveyshaittoja aiheuttava asia. Olen kiinnittänyt lautakunnassa ja valtuustossa huomiota nk. huoli-ilmoituksiin, jollaisen kuka tahansa voi tehdä viranhaltijoille, jos tuntee huolta yksin elävästä omaisestaan tai naapuristaan. On toki kohteliasta ensin kysyä asianomaiselta henkilöltä voiko ilmoituksen tehdä. Toivon kovasti, että koronakevät olisi pysyvästi lisännyt yhteisöllisyyttä ja jaksaisimme huolehtia myös ympärillämme olevista yksinäisistä. Myös muista kuin iäkkäistä yksinäisistä.
Kiihtyvä digitalisaatio on asia, joka huolestuttaa ja ahdistaa etenkin iäkkäitä ihmisiä, joilla ei ole digiosaamista eikä aina mahdollisuuksiakaan siihen. Sama koskee nuorempiakin vähävaraisia ihmisiä; laitteet maksavat paljon. Kun vähävaraisilla ei aina ole varaa bussimaksuunkaan, niin halvinkin laite on liian kallis.
Selvää on, että digitaalisuus tulee lisääntymään ja sehän on monessa kohtaa hyvä ja välttämätönkin asia. Koronakeväänä nähtiin, että nuoret ottavat avun tarpeessaan mieluiten yhteyttä digitaalisesti. On kuitenkin pidettävä mielessä – ja tästä olen muistuttanut niin pormestariohjelmaa tehtäessä kuin kaikissa asiaan liittyvissä yhteyksissä – että yli 75-vuotiaista 59 % ei käytä lainkaan nettiä. On pidettävä huolta siitä, ettei digitaalisuudesta tulee uutta syrjäyttämisen muotoa. Kaikissa palveluissa on turvattava se, että ne ovat saatavissa myös lähipalveluina.
Viimeisimmässä sote-lautakunnan kokouksessa purettiinkin pormestarin häiriötilanteen valtuuksilla tekemä päätös, jonka mukaan digitaalisesti annetuista palveluista peritään lähipalvelumaksu. En itse päässyt kokoukseen, mutta varajäseneni Mirja Juusola esitti digimaksujen puolittamista, kuten olimme sopineet ja lautakunta hyväksyi äänestyksen jälkeen hänen esityksensä. Tämäkin on merkittävä asia vähävaraisten kannalta.
Listasta tulee näköjään pitkä, mutta vielä mainitsen työn sen puolesta, että järjestöjen toiminta-avustuksia ei leikattaisi. Erilaiset järjestötoimijat mielenterveystyössä, päihdetyössä, vammaistyössä, nuorisotyössä, vanhustyössä, lastensuojelussa, maahanmuuttajatyössä, eläintensuojelussa, jne. tekevät äärettömän merkittävää työtä pienten toiminta-avustusten turvin. Kaupunki saa pikkurahoilla paljon. Avustusten leikkaaminen on ollut järjetöntä. Olen niitä lautakunnassa vastustanut ja viime vuoden budjettineuvotteluissa ryhmämme saikin puolitettua eräät leikkaukset. Pieni iso päätös sekin.
Kun tässä kuvaan valtuutetun työtä ja vaikutusmahdollisuuksia, niin on tietysti valtava määrä pieniä asioita, joihin etenkin lautakuntatyössä, mutta myös muualla voi vaikuttaa vaikkapa kun tehdään erilaisia ohjelmia ja suunnitelmia. Ohjelmien tekoon huomaan joskus suhtauduttavan huolettomasti, mutta itse olen tällä kokemuksellani niissä skarppina. Päätöksentekotilanteissa on jotakin mihin vedota.
Vain yhtenä esimerkkinä tästä mainitsen pormestariohjelman neuvottelut, joissa ryhmämme siunauksella esitin selkeää kirjausta Eteläpuiston säilyttämisestä ja kehittämistä puistona, kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena. Pormestari Lauri Lyly esitti kirjausta, joka on tulkinnanvarainen, mutta jonka kaikki ryhmät saattoivat hyväksyä. Tämä oli tärkeää. Nyt kun myös sosialidemokraatit ja jopa vihreät ovat ilmaisseet kantansa puiston suojelemiseen voitaisiin tämä tehdä yksinkertaisesti ottamalla koko Eteläpuisto mukaan Kansallisen kaupunkipuiston rajaukseen. Päätöksen tästä tekee kaupunginhallitus kuluvan vuoden aikana. En ole halunnut kaupunginhallituksen jäseneksi, mutta yritän tietysti edelleen vaikuttaa päätökseen rajauksesta.
Oman lautakuntani ulkopuolelta olen hyvin kiinnostunut siitä mitä tapahtuu taiteen ja laajasti kulttuurin kentällä. Olen kaupungin edustajana Tampereen Työväen Teatterin hallituksessa ja ainakin toistaiseksi kaupunki on onneksi suhtautunut myötämielisesti teattereidemme menestykseen. Teatteripääkaupungiksi kutsutulle kaupungille tämä sopiikin hyvin. Tampere mielii myös Euroopan kulttuuripääkaupungiksi ja siihenkin liittyen kaupungin olisi syytä huolehtia paremmin mm. erilaisten kulttuurintekijöiden työtiloista ja toimintaedellytyksistä. Varavaltuutettumme Jouni Siren on ansiokkaasti nostanut esiin näitä asioita. Itse odotin positiivisempaa vastausta viime vuonna tekemääni aloitteeseen, jossa esitin peruskouluista tutun Taidekaaren ulottamista myös varhaiskasvatukseen. Tämä olisi tärkeää taidekasvatusta ja samalla ennaltaehkäisevää sosiaalista työtä. Kaikki lapset eivät perheidensä kautta pääse osallisiksi kulttuurista. Aloitevastauksessa luvattiin pilottia; ehkä se on hyvä alku. Sitäkin seuraan.
Yhdessä lehtikirjoituksessani kiinnitin huomiota Art Eco-tutkimukseen, jossa asetetaan koulutuksen ydintavoitteeksi ekososiaalisesti sivistynyt ihminen; vastuu myös toisten ihmisten, ympäristön ja eläinten hyvinvoinnista. Taideaineiden, historian ja yhteiskuntaopin vahva asema olisi satsaus kulttuuriin sen syvimmässä merkityksessä.
Viimeisimmän aloitteeni jätin eilisessä valtuuston kokouksessa. Esitän siinä kuntalaiselta saamani vinkin pohjalta viljelypalstojen lisäämistä – niistä on kuulemani mukaan paljon kysyntää erityisesti Länsi-Tampereella – sekä puhtaan kasteluveden saamista kaikille nykyisille palstoille. Tällä hetkellä vesipisteitä on vain Hatanpään ja Vuoreksen alueilla. Palstaviljely on kaikin puolin kannatettavaa niin ympäristötavoitteisiin kuin moniin muihinkin asioihin liittyen. Kaikki mikä liittyy ilmastonmuutoksen torjuntaan on ilman muuta äärettömän tärkeää ja kiireellistä. Onneksi ryhmässämme on oltu siinä aktiivisia. Oman lautakuntani asiamäärä on niin valtaisa, että aika ei oikein riitä kaikkeen muuhun tärkeäänkään. Eläköön siis työnjako!
Lopuksi haluan sanoa, että koen ruohonjuuritason tiedon hankkimisen päätöksenteon taustaksi paitsi välttämättömäksi myös erittäin kiinnostavaksi. Teen paljon tutustumiskäyntejä etenkin sote-palveluihin ja tapaan niiden työntekijöitä. Tähän minulla on ihan erilaiset mahdollisuudet kuin työikäisillä. Toki ei eläkeikäisyys ole mikään tae sille, että valtuutettu kiertäisi sosiaaliasemia, päiväkoteja, päihdepalveluita, turvakoteja, iäkkäiden palveluasumisen paikkoja, jne, plus noihin asioihin liittyviä lukuisia seminaareja ja muita tilaisuuksia. Sähköpostia tulee paljon ja vastaan tietysti jokaiseen. Lähinnä ikäpolveni ihmiset myös soittavat aika usein. Minulle muuten soitetaan yhä myös valtakunnan tason pulmista; jotkut ovat luulleet minun olevan edelleen eduskunnassa:) Olen yrittänyt olla aktiivinen myös lehtiin kirjoittamisessa. Ja nyt päivitin vähän tännekin.
Hyvä tukiryhmä on valtuutetulle voimavara. Vaikka olen useimpiin pitänyt yhteyttä vain säännöllisin kirjein pari kertaa vuodessa (kaikkihan eivät ole kokouksissa kävijöitä muulloin kuin vaalien läheisyydessä), on tuo yhteys minulle merkittävä.
Oma sukupolvenihan ei ole tottunut politiikassa, eikä kai muuallakaan, esittelemään omaa toimintaansa. Olemme oppineet, että vaatimattomuus kaunistaa, että politiikassa voi puhua vain me-muodossa. Nuoremmilta valtuustotovereilta ja -kollegoilta olen yrittänyt oppia vähemmän vaatimattomaksi. Niin kuin alussa totesin, yksin kukaan ei saa aikaan muutoksia, mutta myös ryhmät tarvitsevat yksittäiset jäsenensä, joissa palaa vaikuttamisen tuli ja sitoutuminen arvoihin ja asioihin, joiden merkeissä on vaaleissa ehdolle asettunut. Annan itselleni vaikuttajana arvosanan yhdeksän. Aina on parannettavaa.