Täyttäessäni viime kesänä seitsemänkymmentä vuotta kirjoitin blogissani, että kummalliselta tuntuu. En usko tätä. Miten niin seitsemänkymmentä – tuntuu paljon nuoremmalta. Olen terve ja hyväkuntoinen. Mieli on utelias ja avoin kaiken uuden oppimiselle. Virtaa riittää.

Kirjoitin myös, että kun mennyttä alkaa kelata, niin tokihan valtavasti on ehtinyt tapahtua. Niin henkilökohtaisen puolella kuin yhteisöllisessä osallistumisessani. Tuhansien ja tuhansien ikäluokkaani kuuluvien tavoin olen ehtinyt osallistua lukuisille barrikadeille. On taisteltu maailmanrauhan ja kolmannen maailman oikeuksien puolesta, apartheidin lopettamisen puolesta, lapsityövoiman käytön lopettamisen, tyttöjen koulutuksen ja naisten oikeuksien puolesta, puhtaiden vesistöjen puolesta. Kaikki tämä ja paljon muuta 1970- ja -80- luvuilla. Sen jälkeen ovat tulleet ympäristöasiat ja ihmisoikeudet laajemmin, eläinten oikeudet. Köyhyyden vastainen työ ja moni muu on yhä kesken.

Sitten tuli covid 19. Sen vastaisessa taistelussa on mukana koko maailma. Ainakin täällä Suomessa on nähty myös seitsemänkymppisten ihan oma kapina sitä vastaan, että meidät niputetaan yhteen satavuotiaiden kanssa, että meitä holhotaan ja rajoitetaan liikaa. Tällä barrikadilla en ole mukana, tämä ei ole minun kapinani.

Uskon epidomiologeja ja muita terveyden asiantuntijoita, jotka sanovat yksiselitteisesti, että riippumatta siitä miten hyväkuntoinen 70-vuotias on, on hänen immuniteettinsa alentunut ja hän kuuluu ikänsä puolesta riskiryhmään. Ymmärrän sen, että tätä voi olla vaikea niellä kun kokee niin, että seitsemänkymmentä on uusi viisikymmentä. Niinhän se monessa asiassa onkin, mutta ei tässä kuolemanvaarallisen viruksen yhteydessä.

Tätä eivät kaikki millään tunnu uskovan. Aika paljon facebookissa näkee narinaa siitä, että seitsemänkymppisiä kehotetaan noudattamaan suosituksia ihmiskontaktien välttämisestä. Monet kertovat kokemuksiaan siitä, että heitä katsotaan vieroksuen kun he rohkenevat mennä ruokakauppaan tai muualle ihmisten ilmoille. Eihän tuo mikään mukava kokemus olekaan.

Se kuitenkin tuntuu aika vähäiseltä ongelmalta suhteessa siihen miten monenlaisia ongelmia ja suoranaista kärsimystä tilanne aiheuttaa monille muille. Vaikka katsetta ei edes laajentaisi maailman pakolaisleireille tai muutoin alkeellisissa oloissa eläviin miljooniin aliravittuihin ihmisiin, löytyy kärsimystä lähempääkin. Ajattelen erityisesti pahoinvoivissa perheissä eläviä lapsia, joilla ei pitkään ollut edes koulun tuomaa turvaa tukenaan.

Ajattelen myös niitä hyvin vanhoja, huonokuntoisia ihmisiä, jotka hoivakodeissa tai kotihoidon varassa tuntevat varmasti suurta yksinäisyyttä ja turvattomuutta. He todellakin voivat sairastua lisää yksinäisyydestä, ikävästä, liikkumattomuudesta. Näille iäkkäille ihmisille on välttämätöntä järjestää mahdollisuuksia olla ulkona ja tavata turvallisesti järjestettynä läheisiään. Tehtävä ei voi olla mahdoton ja joissakin hoivakodeissa tästä on onneksi jo huolehdittu. Nämä tukalissa oloissa elävät ihmiset eivät ole niitä, jotka facebookissa nurisevat rajoituksista. Ei heistä monilla ole sitäkään mahdollisuutta avautua ulkomaailmaan.

Vielä ajattelen kaikkia niitä, jotka lähtevät joka päivä töihin hoitamaan sairastuneita ihmisiä tai muihin tehtäviin, joilla yhteiskunnan välttämättömät toiminnat pyörivät. Toivottavasti korona herättää ajattelemaan sitä miten tärkeitä yhteiskunnalle ovat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulujen henkilöstön rinnalla elintarviketyöläiset, kauppojen myyjät, bussien kuljettajat, pelastustoimen työntekijät. Tästä joukosta suuri osa on matalapalkkaisia naisia.

Niin, mielestäni meillä hyväkuntoisilla seitsemänkymppisillä ei ole hirveästi aihetta valittamiseen. Meistä halutaan pitää huolta ja jokainen voimme käyttää talonpoikais- tai kaupunkilaisjärkeä siinä miten ja missä liikumme turvavälit ja käsihygienian huomioiden. Itse asiassa koen, että olemme parhaassa asemassa tässä kriisissä. Useimmat ovat jo pois työelämästä ja on mahdollisuus itse päättää lähteekö kauppaan tai lenkille, tapaako ystävää digiyhteyksillä tai livenä. Totta kai mahdollisuuksia on paljon vähemmän kuin normioloissa, mutta niinhän on kaikilla muillakin. Masennus ja muut mielenterveyden ongelmat voivat uhata ketä vain.

Oma lukunsa tässä kaikkia koettelevassa tilanteessa on se, että oma turhautuminen kaadetaan hallituksen syyksi. Siellä on kaikki tehty väärin. Monien oppositiopoliitikkojen puoluepolitikointi kriisillä on säälittävää ja vastenmielistä. (On niitäkin opposition poliitikkoja, jotka eivät ole tähän lähteneet). Tämä tilannehan on kaikkialla maailmassa ennen kokematon ja hämmentävä, ja kun kristallipalloa ei ole niin mikään hallitus ei voi olla erehtymätön. Analysoinnin ja johtopäätösten aika taatusti tulee. Virheistä otetaan oppia. Olen kuitenkin sitä mieltä – ja nyt käytän ilmaisua, jota inhoan, mutta joka sopii tähän – että hyvin ovat likat vetäneet. Viisikko tuskin loukkaantuisi ilmaisusta.

Uusi ja hämmentävä tilanne on ollut myös STM:lle ja THL:lle, joiden asiantuntijuuteen hallitus terveyspoliittisissa linjauksissaan nojautuu. THL:n varautuminen ja ainakin toimintakyky nyt olisi varmasti parempi ilman Sipilän hallituksen massiivisia leikkauksia hyvinvoinnin tutkimukseen.

On luonnollista, että kriisi herättää paljon tunteita ja että niitä julkituodaan. Rakentava kriittisyys on enemmän kuin paikallaan, koska tässä on todellakin ihan kaikilla oppimista. Myös maltti on nyt valttia. Toistan Viisikon sanoman; kyllä tästä selvitään.