Täytin viime kuussa huimat 70 vuotta, vaikka ei yhtään tunnu siltä. Joka tapauksessa näin on käynyt ja muisteltavaa on jo paljon. En aio kirjoittaa koskaan muistelmia, mutta tässä voin tehdä pienen väli-inventaarion, poimia muutaman itselleni tärkeän asian matkan varrelta. Teen sen ilman kronologista tai mitään muutakaan järjestystä. Teksti on siis henkilökohtainen. Ei kannata lukea, jos odottaa poliittista puheenvuoroa.
Mikä on elämässä tärkeintä läheisimpien ihmissuhteiden lisäksi, kysyn itseltäni tässä kohtaa matkaa. Ja vastaan, että ne seuraavaksi läheisimmät ihmissuhteet eli ystävyydet, sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kirjallisuus ja kaikki muu taide ja kulttuuri, terveys tietysti. Noihin ”kategorioihin” sitten mahtuukin monenlaista.
Kaikkein läheisimmistä ihmissuhteista, perheestä, en nyt kirjoita, enkä terveydestä. Molemmista olen suunnattoman kiitollinen ja onnellinen. Aloitan ystävyydestä. Olen monesti kuullut ihmisten kummastelevan sitä, että vielä myöhäisellä keski-iällä tai vanhempanakin voi löytää uusia ystäviä. Minusta siinä ei ole mitään kummallista. Koen päinvastoin niin, että aikuisella iällä tunnistaa hyvinkin nopsaan sen kenen kanssa on jotakin yhteistä, kiinnostavaa, jaettavaa, ja missä ihmissuhteissa voi sekä kasvaa että levätä. Totta kai ystävyyksiä voi syntyä koulukaveruudesta, naapuruudesta ja muista yhteyksistä, jotka eivät ole itse valittuja. Omalla kohdallani se on hyvin harvinaista. Melkein kaikki ystäväni, joiden kanssa pidän ja pidämme yhteyttä ovat tulleet vastaan aikuisiässä.
Minulla on paljon ystäviä, useimmat naisia, ja olen myös heistä jokaisesta kiitollinen. Eri kaupungeissa asuvien kanssa ei tule tavattua usein, mutta yhteys on olemassa. Aikanaan kirjoitin ja sain paljon kirjeitä. Oli juhlaa hakea postilaatikosta ihan oikea kirje ja ihanaa myös kirjoittaa kirjeitä. Miten sitä ennen ehdittiinkin, kun nykyisin tuntuu siltä, ettei aina ehdi kirjoittaa sitä sähköpostiviestiä tai muuta sähköistä viestiäkään.
Aika monta ystävääni tapaan erilaisissa naisryhmissä. Niistä jokaista olen ollut itse kokoamassa. Neljän naisen lukupiirimme, nimeltään Hellahuone, on kokoontunut jo 26 vuotta kuukausittain. Kokoonpanossa on toki tapahtunut jokunen muutos. Lukupiiri on arjen luksusta, kuten olen monesti sanonut. Ei ihme, että lukupiirejä on viimeisen parin vuosikymmenen aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Toivonkin, että etenkin yksinäisiksi itsensä kokevat löytäisivät kirjastoista tai muualta oman lukupiirinsä. Se on antoisa, sosiaalinen ja ilmainen harrastus. Minulle lukeminen ei oikeastaan ole edes harrastus vaan enemmänkin elämäntapa. Seuraavaksi lukupiirikirjaksi muuten päätimme juuri eilen Svetlana Aleksijevitsin teoksen Tsernobylistä nousee rukous.
Toisessa yhdeksän naisen ryhmässämme kaikki ovat ylittäneet kuudenkympin iän ja olemmekin nimenneet itsemme Pitkälle ehtineiksi. Kokoonnumme pari kertaa vuodessa erilaisten teemojen merkeissä. Edellisessä tapaamisessa puhuttiin rohkeudesta. On kokoonnuttu myös pohtimaan pelkoja, muutosta, riippuvuuksia, antiikin Kreikan jumalattaria, Kalevalan naisia, sisaruutta, hulluutta. Yhden tapaamisemme otsikko oli ”Tulla tutuksi kuoleman kanssa”. Tapaaminen oli tulvillaan iloa ja naurua ( kuten kaikki muutkin tapaamisemme). Tutuksi kuoleman kanssa tulee elämällä tässä ja nyt.
Ulvojat- naisryhmässämme on viisi sijais/adoptioäitiä ja yksi lastensuojelun sosiaalityöntekijänä toiminut. Lastemme ollessa nuorempia liittyivät tapaamisten teemat tavalla tai toisella tähän erityiseen vanhemmuuteemme, sittemmin isovanhemmuuteen. Mutta läsnä on kyllä koko elämän kirjo ja samaa voi sanoa tästä kuin kahdesta muustakin ryhmästäni; vakava ja keveä yhdistyvät ja yksi vuorokausi ei tunnu koskaan riittävän. Onneksi me nykyisin tarvitsemme yhä harvemmin nenäliinoja, me ”susiäidit”, jotka osaamme hoivata muitakin kuin itse synnytettyjä pentuja. Kuulle me ulvomme yhä, jos se vain suvaitsee ilmaantua yötaivaalle.
Olen muuten huomannut, että monen sortin naisryhmiä on yhä enemmän, enkä todellakaan ihmettele sitä. Ehkä se on yksi muoto tämän ajan yhteisöllisyyttä. Vastalause individualismille. Joka tapauksessa yksi ihastuttava tapa ylläpitää ystävyyssuhteita. Ilman niitä elämä olisi köyhempää ja mahdotonta on myös kuvitella elämää ilman yhteiskunnallista vaikuttamista. Se on ollut ja on oleellinen osa arkeani ihan riippumatta siitä millaisissa työ-ja muissa tehtävissä olen ollut. Parikymppisenä paiskin hommia työpaikkani pääluottamusnaisena ja nuorisoliittolaisena, myös Tampereen kaupunginvaltuutettuna. Eduskunnassa maailman parantaminen oli tietysti työni, mutta myös sen jälkeen ovat talkoohommat jatkuneet vasemmistolaisessa naisliikkeessä, vähän puolueessakin, monissa kansalaisjärjestöissä ja -liikkeissä, sekä kaupunginvaltuustossa Porvoossa ja uudelleen täällä Tampereella. Lastensuojelun parissa olen tehnyt sekä palkattua työtä että vapaaehtoistyötä. Olen ehtinyt verkostoitua lukuisissa teemoissa sukupuolten tasa-arvosta eläinsuojeluun, lastensuojelusta mielenterveysasioihin, lastenkulttuurista ilmastonmuutokseen. Kiinnostavia, tärkeitä asioita on enemmän kuin kalenterissa tilaa.
Talkootyö jatkuu. Politiikassa pystyy pienemmänkin puolueen ja ryhmän jäsenenä vaikuttamaan, se on kokemukseni. Kukaan ei saa isoja aikaan yksin, mutta aina tarvitaan vähintään se yksi, joka on jonkun asian puolesta sinnikäs ja pitkäjänteinen, sitoutunut. Sitoutuminen – se onkin ehkä minun tähänastisen matkani tärkein sana. Sitoutuminen niihin ihmisiin, arvoihin ja asioihin, jotka koen merkittäviksi.
Puurtamisen lomassa ihminen tarvitsee taide-elämyksiä. Ne eivät oikeastaan ole arjen yläpuolelle, mutta sen ulkopuolelle nousevia kokemuksia. Näin on, vaikka taiteessa käsiteltäisiin arkisia aiheita, kuten tietysti tehdäänkin. Elämästähän taide syntyy. Se vetoaa joko älyyn tai tunteisiin tai molempiin, koskettaa, herättää, tarjoaa oivalluksia, avartaa, inspiroi, lämmittää ja joskus lohduttaa. Taide-ja kulttuurielämysten pitäisi tietysti olla ihan kaikkien saatavilla. Osittain niin onkin, mutta on se saavuttamatontakin. Teatteri- ja konserttiliput ovat kalliita. Elokuviinkaan ei köyhimmillä ihmisillä ole varaa. Yhteiskunnan tuki taiteelle ja kulttuurille on suututtavan vähäistä. Se on myös käsittämätöntä, sillä kaikki me tarvitsemme taidetta. Ja ehkä kaikkein eniten siitä saisi ihminen, jolle arki on ankeaa selviytymistä seuraavaan päivään.
Vaikeaa tuosta maailmanparannuseetoksesta on näköjään päästä irti, mutta yritän. Tämän väli- inventaarion loppuun sanon siis vielä, että edellä mainittujen asioiden lisäksi rakastan kirjoittamista, viileitä vesiä, tanssia. Ja pidän (kasvis)ruoan valmistuksesta yhdessä kumppanini ja ystävien kanssa, sienimetsästä, silittämisestä, puhtaista matoista lattialla, kuohuviinistä, siivoamisesta ( jos ei ole kiire), huumorintajusta, klassisesta musiikista, työväenlauluista, hömppämusiikista ( Paratiisi, Meren yllä on tummuva yö ja sitä rataa). Pidän myös yllätyksien järjestämisestä, valtuustoryhmästäni, eläimistä, Tampereesta ja Helsingistä, luoteistuulesta, uuden oppimisesta … Tästä ei tulisi loppua ellen nyt laita pistettä tähän. Siinä se nyt on. Piste.
Näin seitsemänkymppisenä voin hyvällä syyllä sanoa Toni Edelmanin laulun sanoin: ”Elämän kutsut eivät koskaan lakkaa”.