Vuosi 2022 alkoi koronan hellittämisen jälkeen toiveikkaana. 24.2. maailma nyrjähti toiseen asentoon. Väärään, huolestuttavaan, uhkaavaankin asentoon.
Enää pitkään aikaan ei ole ollut yllätys, että Putinin Venäjä on äärioikeistolainen diktatuuri, jossa kansalaisilla ei ole mielipiteen vapautta eikä monia muitakaan ihmisoikeuksia kunnioiteta. Helmikuusta alkaen Venäjä on osoittautunut hylkiövaltioksi, joka käy raukkamaista sotaansa tuhoamalla ensisijaisesti ukrainalaisten tavallisen arjen rakenteita ja myös tavallisia kansalaisia, jopa lapsia. Venäjä pakottaa myös omia poikiaan, nuoria miehiä käymään sotaa, jonka merkitystä saati oikeutusta monikaan tuskin ymmärtää.
Venäjän julma hyökkäyssota ei ole ainoa sota maailmassa. Se on kuitenkin sota, jonka on aloittanut Suomen naapurimaa ja se on sota, joka nostaa suomalaisissa pintaan lähihistorian kokemuksia. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että juuri tämä sota tulee lähelle ja sekin miten nopeasti suomalaisten mielipiteet NATO-jäsenyyden suhteen tekivät täyskäännöksen.
Itse en pelkää Venäjän hyökkäävän Suomeen. Tämä ei johdu siitä, että luottaisin Venäjän kunnioittavan historiallisia sopimuksia. Ei se ole noudattanut niitä Ukrainankaan suhteen. Luotan kuitenkin asiantuntija-arvioihin, joiden mukaan Venäjällä ei yksinkertaisesti ole sotilaallisestikaan resursseja laajentaa sotaa hyvin varusteltuun Suomeen. Jos Venäjän laajentumispyrimykset jatkuisivatkin tuskin olisimme Suomessa ensimmäisinä tulilinjalla.
Pidän valitettavana sitä ettei Suomessa käyty kunnollista, monipuolista keskustelua NATO-jäsenyyden hakemisesta. Uusi turvallisuuspoliittinen selonteko oli hämmästyttävän pinnallinen. Nyt kun Suomi jo odottaa NATO:n eteisessä diktaattori Erdoganin hyväksyntää olisi tarpeen keskustella siitä millaiseksi jäseneksi Suomi haluaa, mutta sitäkään keskustelua ei juuri julkisuudessa käydä.
Sota Ukrainassa voi jatkua pitkään. Toivottavasti Eurooppa ei turru sotaan, toivottavasti meistä kukaan ei turru siihen, vaikka onkin tärkeää pitää huolta oman mielen kestokyvystä monin tavoin synkentyneeessä maailmassa.
Ukrainassa käytävä sota ja siihen liittyvä kärsimys, erityisesti lasten viattoman maailman tuhoaminen tai järkyttäminen häilyy taustalla omassakin arjessa ja hetkittäin joudun tekemään töitä päästäkseni muihin ajatuksiin. Uutisia en lakkaa seuraamasta, mutta onneksi ympärillä on paljon hyviä asioita, joissa levähtää. Joskus ajattelen, että hyviä kiinnostavia asioita on liiankin paljon – aika ei tahdo riittää kaikkeen mielenkiintoiseen! Perhe ja koti, ystävät, kirjat ja lukupiiri, muut naisryhmäni, kulttuuriharrastukset; ah miten paljon on kaikkea kiintoisaa yksinomaan teattereissa niin Tampereella kuin ympäri maata! Luontokävelyt. Luottamustehtävät kaupunginvaltuutettuna. Niissä jatkan vielä kaksi ja puoli vuotta täysillä. Luottamustehtäviä on parissa muussakin organisaatiossa.
Seitsemänkymppisenä osaa olla kiitollinen myös terveydestä. Siitä, että ainoa ”lääke”purkkini sisältää kalkkitabletit ja D-vitamiinin. Koputan kuitenkin maalaamatonta puuta, huomisesta ei kukaan voi tietää. Suren vanhemman siskoni vakavaa sairautta. Sen kanssa hän on sinnitellyt jo vuosia, mutta hauraus lisääntyy. Vastapainoksi iloitsen hiljan seitsemän vuotta täyttäneen lapsenlapsen, Leevin hulvattoman rikkaasta maailmasta. Joka toisen viikonlopun tapaamiset ovat joskus vaativia, mutta aina myös palkitsevia. Tuskin ovi on sulkeutunut hänen takanaan kun alamme jo Markun kanssa nostalgoida mitä kaikkea suloista taas olikaan. Lastensuojelutyötä pitkään tehneenä muistan aina iloita myös siitä miten ihanan turvallista on palauttaa Leevi äidilleen; paremmissa käsissä ei lapsi voisi olla.
Tästä vuodenvaihteen jutusta ei nyt tullutkaan inventaariota siitä mitä kaikkea on tullut tehtyä. Paljon on tullut tehtyä muun muassa maailmanparannustyötä. Huono-osaisuus on Suomessa ja Tampereellakin tosiasia, eikä jätä minua rauhaan.
On tullut opittua myös lisää maailmasta, sen arvaamattomuudesta. Siitä, että yhä enemmän elämä on tässä ja nyt. Että arki on kaikki. Mitä avoimemmin otan sen ihmisineen vastaan sitä enemmän arki antaa. Runoilija Anna-Maija Raittila kiteyttää saman upeasti:
” En ole puolustusmuuri.
Olen aukko muurissa”.
Näissä mietteissä toivon, että vuonna 2023 ihmiset niin Ukrainassa kuin kaikkialla tällä pallolla voisivat saada mahdollisimman paljon rauhan ja rakkauden kokemuksia.