Päivälleen sata vuotta sitten 16.3. 1918 Tampereella leimahti tuli, sisällissodan Tampereen taistelut alkoivat. Kuusitoistavuotias Aarne Alppi oli yksi tuhansista, joka astui punakaartin riveihin. Maalis-huhtikuun viikot olivat traagiset – ne tekivät nuoresta taistelijasta pasifistin.
Minä puolestani olin kuusitoistavuotias kun isäni kuoli. Yksi elämäni suurimmista suruista onkin ollut se, että en ehtinyt keskustella isän kanssa hänen sisällissotakokemuksistaan. Minä, joka olin ollut yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut jo alakoululaisena, elin isän kuollessa välivuosia, jolloin kiinnostivat ihan muut asiat kuin politiikka. Kiinnosti esimerkiksi se riittääkö raha seuraavan perjantain tanssien pääsylippuun.
Olen ajatellut paljon, ja tänä vuonna erityisen paljon sitä mikä sai porvarillis-uskonnollisen kodin kuusilapsisen perheen kuopuksen haluamaan taisteluihin punaisten puolelle. Ehkä hän ei halunnut varsinaisesti taisteluihin, ehkä ei edes uskonut niitä tarvittavan pyrkimyksissä parempaan elämään. Sen muistan isän kertoneen, että eivät ne vanhemmat punaiset olisi millään ottaneet mukaan, mutta ottivat lopulta, ensin hevosia hoitamaan.
Isä ei paljoa kertonut noista vaiheista meille lapsilleen, mutta lauantaipullonsa herkistämänä hän joskus puhui ja tarvitsi silloin aina nenäliinaa. Näin myös joskus hänen laatikossaan valokuvia, joissa oli kuolleita ihmisiä kasoissa sikin sokin. Kuvat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni, vaikka en pikkutyttönä vielä ymmärtänyt miten todellisia nuo kuvat isälle olivat.
Kun olin kansakoulussa kolmannella luokalla antoi opettaja meille kotiaineen aiheeksi isien sotamuistot. Aineenkirjoitus oli lempiaineeni koulussa, mutta sitä ainetta en koskaan kirjoittanut. Sen sijaan vein opettajalle isän hänelle kirjoittaman kirjeen. Kirjeestä on onneksi jäänyt ensin kirjoitettu luonnos, jota ilman tietäisin isän sisällissotakokemuksista vielä vähemmän kuin nyt tiedän. Kirjeessä opettajalleni isä kirjoittaa omien sotakokemustensa olleen niin raakoja, että hän ei niistä lapsille kerro. Hänen ensimmäinen sotansa kun oli luokkasota (isä käytti aina tuota termiä), jossa joskus (kuten hänen kohdallaan) taisteli veli veljeä tai isä poikaansa vastaan, ja jossa hän osallistui taisteluihin Ruovedellä ja Tampereella.
Tuhansien muiden tavoin hän joutui vangituksi, sinnitteli neljä päivää Kalevankankaan peltimakasiineissa muiden riutuvien vankien kanssa. Noiden päivien aikana hän sai syödäkseen kaksi silakkaa ja kahden sormen levyisen palan leipää. Isän vanhemmat siskot, vaikka kannattivat sodan valkoista puolta, yrittivät vedota pikkuveljensä nuoreen ikään, mutta vapautusta ei tullut. Nuoruuden vimmalla tehty uhkarohkea karkausyritys sen sijaan onnistui.
En tiedä haavoittuiko tai päättyikö jonkun elämä nuoren punakaartilaisen kiväärin luodista, mutta sen tiedän, että tuo lyhyt sota ja sen jälkeiset julmat puhdistukset tekivät isästä pasifistin. Talvisodassa hän ei käyttänyt asetta ja jatkosodasta hän kieltäytyi. Se johti tietysti poliittiseen vankeuteen, jonka aikana isän ensimmäinen vaimo menehtyi sairauteen. Vaimon hautajaisiin ei ”valtiopetturia” päästetty.
Sodan jälkeen isä avioitui uudelleen ja perusti perheen yli neljäkymmentävuotiaana. Minä synnyin neljäkymmentäseitsemänvuotiaalle isälle ja kolmekymmentäneljävuotiaalle äidille viimeisenä suurten ikäluokkien vuotena 1949. Yleensä minun ikäisteni sisällissotaan osallistuneet sukulaismiehet ovat heidän isoisiään, minun kohdallani välissä ei ole yhtään sukupolvea.
Kun parikymppisenä ”palasin” politiikan pariin nuorisoliiton toimintaan, olisin antanut mitä vain voidakseni keskustella isän kanssa hänen sisällissotakokemuksistaan, koko hänen poliittisesta historiastaan ja rankasta elämästään. Enää se ei ollut mahdollista. Äiti tiesi noista asioista ihmeen vähän tai ei ollut halukas niistä puhumaan. Isän sukulaiset olivat vielä vaitonaisempia perheen ”mustan lampaan” vaiheista. Minulle jääkin ikuiseksi mysteeriksi mikä teki valkoisten puolella olleen perheen nuorimmaisesta punaisen kapinallisen.
Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että isän kuollessa politiikka ei juuri kiinnostanut. Ja surua siitä, ettei hän ehtinyt nähdä mitään omasta politiikan taipaleestani. Isän kuolemasta oli kuitenkin vain seitsemän vuotta siihen kun tulin valituksi Tampereen kaupunginvaltuustoon sen nuorimmaksi jäseneksi ja noin kymmenen vuotta kun menin eduskuntaan sen toiseksi nuorimmaksi kansanedustajaksi.
Pikkulikkana olin kuunnellut säännöllisesti isän kanssa radion pienoisparlamenttia ja laulanut kotona pidetyissä puolueosaston kokouksissa siskoni kanssa Warshavjankaa. ( Se taisi olla ensimmäisiä oppimiani ”lastenlauluja”). Joskus jäin kuuntelemaan myös mitä kokouksissa puhuttiin. Niinpä isän puoluetoverit usein veistelivät, että ”tuosta likasta tulee vielä uusi Hertta Kuusinen”. Sellaisia otsikoita lehdissä olikin eduskunta-aikanani, ja varsinkin tullessani SKDL:n varapuheenjohtajaksi 1979. Siihen aikaan ei nuoria naisia ollut eduskunnassa, saati puolueiden puheenjohtajistoissa. Hertta-vertaus hymyillytti. Olinhan minä lapsena ihaillut pienoisparlamentin älykästä, sanavalmista Herttaa, mutta enpä todellakaan olisi halunnut itselleni elämää puolueen sotilaana.
Kun menetin isäni niin varhain, oli varmaankin luonnollista, että nostin hänet ensin jalustalle. Ihailin hänen aatteellisuuttaan, ja periaatteellisuuttaan. Niinhän minä ihailen edelleen, mutta näen toki isäni myös tavallisena virheitäkin tehneenä ihmisenä. Kun itse olen tehnyt pitkän päivätyön lastensuojelun maailmassa, olen tietysti pohtinut vanhempiani myös kasvattajina. Siinä ei isä poikennut aikalaisistaan. Läheisyyttä ei juuri osoitettu, sanallista kannustustakin tuli vain vähän. Ja vaikka isä suojeli meitä konkreettisilta sotamuistoiltaan, ei hän arkaillut laulattaa meillä ronskeja työväenlauluja. Kun omaan perheeseeni 1990-luvulla tuli pieni tytär hän ei todellakaan laulanut siitä että ”… kauhea joskin on puhdistustyömme…” , vaan hän lauloi siitä miten ”… maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…”
Kasvatus ei ollut sofistikoitua, mutta hyväksyntää ja rakkautta riitti. Olen isän tyttö, sen tiesin jo varhain. Tämä pieni muistokirjoitus isästä piti tehdä, juuri tänään. Olkoon se kiitos myös kaikille muille, joiden tavoitteena vuonna 1918 oli parempi, tasa-arvoisempi yhteiskunta.
Ja vielä se usein kuultu kysymys anteeksiannosta. Minä en ole antanut anteeksi vuoden 1918 ja sen jälkeen tapahtuneita vääryyksiä, koska siihen minulla ei ole mitään oikeutta. Anteeksi voisivat antaa vain ihmiset, jotka itse kokivat nuo traagiset tapahtumat. Voin sen sijaan yrittää ymmärtää tapahtunutta, työstää ja sulattaa sitä mielessäni, muistaa historian. Ja ennen muuta voin tehdä omalta osaltani parhaani, jotta mitään niin kauheaa ei enää koskaan tapahtuisi. Voin jatkaa rauhan rakenteiden lujittamista.