Tasan kuukausi sitten maailma heräsi kauhistuttavaan uutiseen; Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Tätä oltiin jo pidempään uumoiltu, tästä oli varoiteltu, mutta silti uutinen tuntui epätodelliselta. Sota. Euroopassa. Itsenäiseen valtioon hyökkääjänä suurvalta, joka on naapurimaamme. Maa, jonka kanssa meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä. Valtio, joka on pitkään uhitellut, vaikkakin epäsuoremmin, myös Suomen suuntaan, varoitellut lähentymästä enää askeltakaan sotilasliitto NATOa. Jos NATO tulisi vielä lähemmäksi Venäjän rajoja voisi Venäjä olla valmis käyttämään ydinaseita.

On helppo ymmärtää paniikki, joka syntyi 24.2.2022. Alkoi kiihkeä keskustelu NATOn jäseneksi hakeutumisesta. Mutta tästä vähän myöhemmin.

Kun sotauutiset täyttävät sanomalehdet, tv-kanavat ja somekanavat, ovat monet alkaneet suojella omaa mieltään uutistulvalta ja vähentäneet sen katselua ja kuuntelua. Se on viisasta; monien on kuitenkin yritettävä säilyttää tasapainonsa ja toimintakykynsä paitsi itsensä myös lastensa, sekä työssä jaksamisen vuoksi.

Itselläni tulevat vahvasti mieleen Irakin sodan ajat. Myös silloin jähmetyin tv-uutisten äärelle tunnista toiseen kuin kobra, luin sanomalehdet kannesta kanteen. Sota on mieletöntä käydään sitä missä tahansa. Viimeiset neljä viikkoa tilanne on ollut sama, paitsi nyt on seurattavana myös erilaisia somekanavia, jotka tuuttaavat niin asiatietoa kuin valeinformaatiota. Perusteellisimmat ja monipuolisimmat tiedot on facebookissa välittänyt Markus Leikola, joka tuntuu seuraavan myös lukuisia kansainvälisiä tietolähteitä. Hänen erinomainen ”Markuksen evankeliuminsa”, kuten mieheni on alkanut sitä nimittää, on ilmestynyt sodan alusta päivittäin ja nyt jatkossa joka toinen päivä. On tärkeää yrittää ymmärtää mitä kaikkea on tapahtumassa niin Ukrainassa taistelukentillä, mitä Venäjällä, mitä kansainvälisissä yhteisöissä ja pakolaisten keskuudessa. Erilaisten kyberhyökkäysten ja valtavan disinformaation olosuhteissa luotettavan tiedon saaminen ei ole yksinkertaista. Paljon on myös asioita, joista voi tehdä vain valistuneita arvioita.

Kukaan ei  esimerkiksi voi varmuudella tietää miten hullu Venäjän presidentti Putin on. Onko hän niin mieletön, että olisi valmis käyttämään ydinaseita ja siten käynnistämään 3. maailmansodan, ja täydellisen tuhon. Vai onko hänen ydinasepelottelunsa ”vain” pelottelua, jota hän pyrkii käyttämään päästäkseen tavoitteisiinsa Ukrainan valtaamisesta.  Maallikkon ensimmäinen mieleen tuleva kysymys on mitä hän hyötyisi ydinsodasta! Sehän olisi hänen itsensäkin ja lastensa, mahdollisten lastenlasten, tuho. Mutta tässäpä se juuri on: miten mielipuolisia tekoja voi tehdä diktaattori joka kokee tulleensa ajetuksi nurkkaan itse käynnistämässään sodassa, jonka lähes koko maailma on tuominnut?  Ja miten suuri riski on siinä, että tilanne eskaloituisi vahingossa? Tätä viimen mainittua riskiä itse pidän suurempana. Mutta kun en ole asiantuntija niin kuuntelen tarkalla korvalla asiantuntijoita.

On tietysti itsellekin ahdistavaa seurata niin tarkoin sotauutisointia ja sen ympärillä tapahtuvaa laajamittaista spekulointia. Pidän itseäni aika pitkäpinnaisena ihmisenä, mutta huomaan olleeni viime päivinä vähän lyhytpinnaisempi. Toinen muutos on se, että huomaan olevani iltaisin väsynyt jo A-studion jälkeen. Se on minulla todella,  todella harvinaista.

Eläytyminen ihmisten kärsimyksiin, pelkoon, kauhuun ja suruun vie energiaa. Samoin vievät voimattoman vihan, raivon tunteet ihmishengistä piittaamatonta yksinvalias Putinia ja hänen lakeijoitaan kohtaan. Kaikki tuo tunnekuohu  uuvuttaa, ymmärrän sen. Ehkä kaikkein tuskallisinta on ajatella ukrainalaisia lapsia sodan keskellä ja myös pakomatkoilla kotoa. Heiltä on riistetty mahdollisuus olla pieni lapsi, joka kokee aikuisten antamaa turvaa. Myös venäläisten kaatuneiden sotilaiden lapset itkevät. Kuten venäläinen vuonna 1994 kuollut kirjailija Leonid Maksimovits Leonov on sanonut ”kaikki maailman lapset itkevät samalla kielellä”.

Järkyttävää on ajatella myös kylmissä kellareissa synnyttäviä äitejä, nuoria poikia taisteluissa, sitä suunnatonta kärsimystä mitä läheisiään ja kotinsa menettäneet ihmiset joutuvat parhaillaan kokemaan. Monet ovat ilman ruokaa ja vettä, ilman sähköä ja lämpöä. Elämän Mariupolissa ja monessa muussakin paikassa täytyy olla maanpäällinen helvetti. Ja silti he, monet siviilitkin, puolustavat maataan urheasti. Ukrainassa kuten kaikkialla on poliittisia kiistoja ja se on vielä kaukana demokratian mallimaasta, mutta oman maan puolustus presidentin näyttäessä esimerkkiä näyttää yhdistäneen kansakuntaa. Ja toivottavasti – kun sota joskus päättyy – myös maa jatkaa kehittymistään demokratian suunnassa.

Kaikilla meillä Suomessa ja muualla Ukrainan ulkopuolella ei ole mahdollisuutta tai voimia tehdä paljonkaan ukrainalaisten auttamiseksi. Mutta monilla on ja hyvin paljon arvokasta auttamistyötä tehdäänkin. Itse asiassa auttamisen halu on ollut ennen näkemätöntä. Useat valtiot ja viralliset kansainväliset yhteisöt ovat tehneet paljon, mutta eivät voi vastata myönteisesti presidentti Zelenskyin toistuneisiin pyyntöihin koskien Ukrainan ilmatilan valvontaa NATO-maiden toimesta. Tilanteen eskaloitumista halutaan välttää.

NATO. Ajatukseni siihen liittyen ovat yhtä ristiriitaiset kuin monella muullakin. Meillä vasemmistoliitossa on ollut jotenkin itsestäänselvän kielteinen kanta Suomen hakeutumisesta NATO:n täysjäseneksi. Yhteistyökumppaneitahan olemme olleet jo pitkään. Jokainen vastuullinen ihminen, ainakin päätöksentekijä, joutuu pohtimaan muuttuneessa tilanteessa uudelleen suhtautumistaan jäsenhakemukseen ja jäsenyyteen. En ainakaan itse halua elää missään ”vanhoissa juoksuhaudoissa” ja vannoa muuttumattomuuden nimiin. Kammoan sitä asennetta muissakin asioissa. 1970-luvulla esimerkiksi puhuimme puolueessamme voimakkaasti talouden kasvun ja kulutuskysynnän voimistamisen puolesta. Tänä päivänä haluan puhua kulutuksen vähentämisen puolesta. Ilmastomme ja muukaan ympäristömme ei kestä länsimaiden nykyistä kulutuksen vauhtia. (Tämä ei tietenkään koske köyhiä ihmisiä, joita on myös Suomessa).

Niin, maailma muuttuu eivätkä vuosikymmenten takaiset silloin perustellut näkemykset ole tänään välttämättä perusteltuja. Luin hiljakkoin  puolustusministeriön vuonna 2017 tekemän NATO-selvityksen, mutta on tärkeää saada ajantasaista tietoa sekä sotilasliitosta ja ennen muuta muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta ja sen analyyseista.  Olen itse edelleen hyvin kriittinen NATO-jäsenyyden suhteen, vaikka Venäjän hyökkäyksen jälkeen hetken omassa mielessäni avasin NATO-ovea. Aika pian kuitenkin ajattelin niin, että paniikkiratkaisut olisivat tyhmintä mitä voisimme tehdä. Onneksi Suomen valtiojohto ajatteli samoin.

Haluan lukea huolella tulossa olevan hallituksen turvallisuuspoliittisen selonteon. Selväähän on ettei mitään yksinkertaisia johtopäätöksiä ole olemassa. Olemmepa NATO:ssa tai sen ulkopuolella tai jossakin niiden välivaiheilla on meillä jatkossakin hyvin arvaamaton naapurivaltio. Valtiojohtomme joutuu punnitsemaan sitä missä vaihtoehdossa oletettavasti turvattaisiin parhaiten maamme turvallisuus.

Omalla kannallani ei tässä ole merkitystä. En ole päättämässä asiasta, en edes oman puolueeni kannasta. Poliitikkovamma varmaankin, että minulle itselleni on kuitenkin merkitystä sillä että yritän ymmärtää missä kulloinkin mennään.

Tänään maailman johtajat ovat kokoontuneet Ukrainan sodan merkeissä. YLE:n kuuden uutiset ovat alkamassa.

Voimia kaikille, slava Ukraini!