Blogin otsikosta ei kenenkään kannata tehdä johtopäätöstä, että nyt seuraa valitusta. Ei seuraa. Kunhan pohdiskelen pitkään jatkunutta elämänvaihetta, johon saattaa tulla muutos kolmen vuoden kuluttua.
Kalenterielämäni alkoi nuorisoliittolaisvaiheessani, joka puolestaan alkoi aika ”vanhana”, eli kaksikymmenvuotiaana. Erilaisia luottamustehtäviä kertyi nopeasti kymmenkunta. Oli opintokerhon vastaavan hommaa, työpaikan luottamushenkilönä, ja ammattiliiton valtuustossa toimimista, nuorisoliiton keskushallitusta ja vaikka mitä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana aloitin Tampereen kaupunginvaltuustossa, muutama vuosi myöhemmin eduskunnassa ja pian puolueen varapuheenjohtajana.
Kalenteri oli täynnä. Eduskunnasta lähdettyäni kalenteri täyttyi naisliikkeen merkinnöistä; olin mukana tekemässä pioneerityötä feministisen naisliikkeen nousussa 1980-luvulla. Siinä hurahti viisitoista vuotta. Valtavasti upeita kokoontumisia, hyllymetreittäin naistutkimusta. Opin paljon ja kirjoitin itsekin päiväkirjamuotoisia kirjoja. Sijaisvanhempien valmennuskurssien kouluttajan työt tietenkin aikatauluttivat arkea.
Niin sanottuun edustukselliseen politiikkaan palasin 2000-luvun alkupuolella suostuessani kuntavaaliehdokkaaksi Porvoossa. Sama homma palattuani vuonna 2009 Tampereelle kahdenkymmenenkahden vuoden poissaolon jälkeen. Nykyistä, ja minulle viimeistä valtuustokautta on jäljellä kolmisen vuotta.
Ja sittenkö viidenkymmenen kalenterielämävuoden jälkeen koittaa se kalenteriton elämänvaihe, johon sisältyvät ”vain” perhe ja ystävät, normaalit kotihommat? Haa, en oikein usko, vaikka hetkittäin toivon sitä, jotta lukemiselle ja kirjoittamiselle jäisi enemmän aikaa.
Mutta, mutta. Liian monet asiat kiinnostavat. Teatterit, konsertit, taidenäyttelyt, lukupiirini, yleiset kirjallisuustapahtumat, naisryhmieni kokoontumiset, kulttuurimatkat. Ehkä tuossa vaiheessa jo voin ottaa jonkun tanssiharrastuksenkin, joka edellyttää tiettyyn viikonpäivään sitoutumista. Ja ihan varmasti osallistun joihinkin poliittisiinkin tilaisuuksiin.
Aktiivinen ihminen on todennäköisesti aktiivinen koko elämänsä ajan, tietenkin olettaen, että pysyy hyväkuntoisena. Sekin edellyttää hiukan aktiivisuutta.
Olen muuten säästänyt kaikki kalenterini vuodesta 1970 alkaen. Pinossa on 1970-luvun Aika-kalentereita, jotka olivat kd-liikkeen omia kalentereita, eduskunnan taskukalentereita, sekä Sadankomitean julkaisemia Naisten rauhankalentereita. Otin pinosta yhden käteen sattuvan Naisten rauhankalenterin (vieläköhän niitä julkaistaan?), vuosi on 1989. Katsoin tämän marraskuun 22. päivän merkinnät. Tuolloin on aamupäivällä julkistettu Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Olennainen työssä- jaoston raportti, jonka esittelin jaoston puheenjohtajana. Muistan päivän ja tilaisuuden. Oli karsea keli; märkää räntää pyrytti viistosti ja raitiovaunun tulo kesti tietysti ikuisuuden. Yritin selviytyä tilaisuuteen suht kuivana, jotta suoristeut luonnonkiharat hiukseni eivät ryöstäytyisi ihan 50-luvun naisten permanentiksi. Muistan myös, että minulla oli uusi luumunvärinen pleiseri. Sellainen -80-luvun tyylin mukainen liian iso ja hartiatopattu. Kauhea.
Julkistamistilaisuuden jälkeen on ollut Kulttuuritalolla dem- naisten kokous, ja vielä löytyy päivän kohdalta merkintä Hungaria klo 13.30. ?
Jos päättäisin joskus kirjoittaa muistelmani, mitä tuskin teen, olisivat vanhat kalenterit tärkeitä muistin virkistäjiä. Vielä tärkeämpiä kuin valokuvat.
Yksi hyvin olennainen asia kalenterielämästä on vielä sanottava. Se on se, että suurin osa kalenteria nykyisin täyttävistä menoista ovat vapaaehtoisia, itse valittuja toisin kuin työelämävuosina.
Tänään kalenterissa lukee kaupunginvaltuuston kyselytunti, iltakoulu ja valtuuston kokous. Vapaaehtoista on ollut sekin, että on lähtenyt ehdokkaaksi valtuustoon, mutta valituksi tulon jälkeen saatu vastuu velvoittaa. Hommat hoidetaan loppuun asti huolella.