On aika vähän nostalgoida nyt kun olen viimeistä kertaa vaaleissa ehdokkaana.
Ensimmäiset vaalini olivat kunnallisvaalit Tampereella. Olin 22-vuotias nuorisoliiton ehdokas ja noin 700 tamperelaista oli sitä mieltä, että likka sopii kaupunginvaltuustoon. Tuohon aikaan 1970-luvun alkupuolella SKDL:n valtuustoryhmään taisi tulla valituksi kuusitoista valtuutettua. Tätä en ole nyt tarkistanut, mutta suuruusluokka ainakin oli tuo. SKDL:n kannatus oli siis hyvin eri lukemissa kuin sen seuraajan vasemmistoliiton kannatus on tänään.
Puolue, lähinnä SKP, oli voimakkaasti kahtiajakautunut, mikä vaikutti monin kielteisin tavoin kaikkeen toimintaan, ja lopulta myös puolueen kannatukseen. Oli raskasta kun suurimmat viholliset tuntuivat olevan omassa puolueessa, ja ymmärrän täysin ihmisiä, jotka puolueriitelyn uuvuttamina jäivät pois toiminnasta tai etsivät toisen poliittisen kodin.
Erityisen raskasta hajaannus oli niissä vaiheissa kun puolueemme oli mukana maan hallituksessa. Näin oli muun muassa silloin kun itse olin eduskunnassa ensimmäistä kauttani vuoden 1976 alkupuolelta lähtien. Valtavasti energiaa valui siihen, että piti omissa joukoissa selvittää ja perustella hallituspolitiikan kompromisseja, joita puolueen toinen osapuoli piti väärinä. Pieniä kiistoja ja erimielisyyksiä on varmasti ollut kaikkina aikoina kaikissa puolueissa, mutta meillä se oli tuolloin patologista.
1970-ja 80-luvuilla meillä oli ympäri maakuntaa paljon järjestöjä, jotka toimivat aktiivisesti, ja joihin myös kansanedustajia kutsuttiin ahkerasti kertomaan eduskuntapolitiikasta. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkustin kerran tai kaksi viikossa Helsingistä Tampereelle ja muihin kuntiin järjestöjen tilaisuuksiin, ja luonnollisesti viikonloput olivat täynnä kokouksia ja seminaareja. Olin lähes koko kansanedustaja-aikani myös SKDL:n varapuheenjohtaja ja kuljin paljon ympäri Suomea puhumassa. Onneksi rakastin junamatkoja, jolloin saattoi lukea paitsi työpapereita, myös kaunokirjallisuutta. En ole kai koskaan lukenut yhtä paljon kirjoja kuin noina aikoina.
Kiertäminen ei nuorta,perheetöntä ihmistä uuvuttanut etenkin kun olen aina tykännyt jutteluista ihmisten kanssa. Niistä sai ja saa uutta virtaa. Sitä paitsi tupailloissa tapahtui hauskojakin asioita, joista kerron nyt yhden. Taisin olla Ruoveden lähettyvillä Killinkoskella puhumassa. Alustukseni jälkeen työväentalon sivupenkiltä nousi aika iäkäs, laiha mieshenkilö ja puheenvuoron sijaan hän kysyi saisiko näyttää yhden tempun. Totta kai hän sai.
Empimättä tämä pappa heitti ensin tyylipuhtaan kärrynpyörän. Sen jälkeen hän otti paperipussista kokonaisen silakan ja nielaisi sen sellaisenaan. En tiedä mikä performanssin tarkoitus oli, mutta se sai hyvälle mielelle tuolloin, ja edelleen. Tupailloissa tapasi muutoinkin persoonallisuuksia. Asia, jota jäin eduskunta-ajoilta kaipaamaan, vaikka muutoin halusin kolmen kauden jälkeen toisenlaista arkea.
Viimeisellä, kolmannella eduskuntakaudellani tein pyhän päätöksen; perjantai-illat pidän vapaa-aikanani. Se onnistuikin aika hyvin irrottamalla puhelimen johto pistorasiasta. Kännyköitä ei ollut. Se auttoi vapaaillan saamisessa, mutta muutoinhan kännykkä ja muut vempaimet olisivat valtavasti helpottaneet työtä ja nopeuttaneet ihmisten asioiden hoitamista. Tuolloin erilaisten virastojen ja eläkelaitosten puhelinnumerot tulivat tutuiksi.
Tähän on pakko kertoa, että olen vielä aivan viime vuosina ihmisiä tavatessani saanut kiitoksia työkyvyttömyyseläkkeen, vammaispalvelun tai jonkun muun asian hoitamisesta monta vuosikymmentä sitten. Tämä muistaminen on ollut riipaisevaakin.
Mutta palatakseni vaaleihin laskin, että olen ollut ehdokkaana erilaisissa valtiollisissa vaaleissa ja kuntavaaleissa yhteensä kolmetoista kertaa. Siihen päälle vielä muutamat E-liikkeen vaalit ja puoluekokousvaalit. On rehellisesti sanottava, että kuntapolitiikka ( aikanaan puhuttiin kunnallispolitiikasta) ei aluksi kiinnostanut lainkaan yhtä paljon kuin yleispolitiikka, eikä sille ollut hirveästi aikaakaan eduskuntatyön lomassa. Tämän vuosituhannen alkupuolella kuitenkin palasin kuntapolitiikkaan silloisessa asuinkunnassani Porvoossa. Moni asia oli muuttunut, myös omassa arjessa, ja lähipolitiikka tuntuikin jo kiinnostavalta.
Palattuani Tampereelle vuonna 2009 oli hyvinkin kiinnostavaa lähteä uudelleen mukaan syntymäkaupunkini kuntapolitiikkaan. Olin tietysti iloinen siitä, että tamperelaiset yhä muistivat minut yli kahdenkymmenen Helsingin ja Porvoon vuoden jälkeen. Varmasti siihen vaikutti sekin, että etenkin eduskunnasta lähdettyäni tuli paljon naistenlehtijulkisuutta ja myös tv-julkisuutta eri ohjelmissa. Naama ei päässyt unohtumaan, vaikka muuttuikin vuosien myötä ”aikuisemmaksi”. ( huoh).
Olin ja olen saamastani laajasta luottamuksesta valtavan kiitollinen. Oli myös mukavaa, että omassa valtuustoryhmässä oli valtuutettuja enemmän kuin kaksi, kuten meillä Porvoossa oli. Saramon Jussi oli tosi mainio ryhmätoveri ja uskon, että ryhmämme painoarvo valtuustossa oli ryhmämme kokoa suurempi. Ainakin näin totesivat jotkut toisten ryhmien valtuutetut. Mutta toki on helpompi tehdä työnjakoa kun ryhmässä on useampia valtuutettuja ja varavaltuutettuja.
Meillä onkin Tampereella hyvähenkinen ryhmä ja olisi ilo jatkaa kaikkien ja myös uusien valtuutettujen kanssa työtä. Meillä on sata hyvää ehdokasta. Arvostan paljon jokaista ehdokkaaksi lähtenyttä, sillä Suomessa ei edelleenkään ole mikään etu olla avoimesti vasemmistolainen.
Niin, itsekin siis kerran vielä ehdokkaana ja jos tulen valituksi niin kerran vielä täysillä työtä, jossa punaisena lankana on köyhyyden ja eriarvoisuuden torjuminen ja vähentäminen, sekä yhteisen ympäristömme suojelu.
Jo tämän lyhyen muistelusession aikana alkoi mielessä virrata lukemattomia vaalikokemuksia. Uskokaa tai älkää, kaikki ne ovat hyviä. Hiukan haikeana, mutta päättäväisenä; kerran vielä.