Maailma on yllätetty. Maailma on muuttumassa, ehkä peruuttamattomasti. Muutoksessa voi olla myös paljon hyvää, vaikka juuri nyt elämme kurimuksen keskellä. On mahdollista, ja parhaassa tapauksessa käy niin, että opimme uutta yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisistä välittämistä. Ehkä opimme myös sen, että ihminen ei ole kaikkivoipa. Tämä havainto voisi muuttaa suhdetta myös ympäristöön, sen kunnioittamiseen. Ja varmasti uuden viruksen myötä opitaan lisää biologiasta ja valmistautumisesta tulevia, ennestään tuntemattomia viruksia vastaan.
Vielä pari viikkoa sitten elimme Suomessa aivan tavallista kevättalvea. Tutkimme alkavan kevään merkkejä, lapset lähtivät aamuisin kouluun ja vanhemmat työhön. Kiinassa jylläävästä oudosta Covid- 19-, tutummin koronaviruksesta toki jo tiedettiin, mutta pandemiaan ei vielä uskottu. Ihmiselle on inhimillistä uskoa siihen mitä toivoo, ja kaikkihan me toivoimme viruksen pysähtyvän syntysijoilleen.Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), terveysviranomaiset ja maan hallitus olivat valppaina pandemian varalta, meillä muilla arki soljui kuten ennenkin.
Ei ole mikään ihme, että olemme nyt vallitsevasta maailmanlaajuisesta poikkeustilasta ällikällä lyötyjä. Mitään vastaavaa ei ole sotien jälkeisessä Suomessa koettu. Tilanne on uusi kaikille meille sotien jälkeen syntyneille. Sen vuoksi monien on niin vaikea sopeutua tilanteeseen, ja terveysviranomaisten suosituksiin perustuviin hallituksen ohjeisiin.
En ole itse ollut todistamassa sitä paljon puhuttua kansalaistottelemattomuutta, että yli seitsemänkymppiset jatkavat lähikontakteja entiseen malliin tai että ravintoloissa ja muissa kuppiloissa pörrätään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tällaista kuulemma kuitenkin tapahtuu. Ravintoloiden osalta pörrääminen loppuu kun ne pian sulkevat ovensa muilta kuin noutoruoan ostajilta. Mutta mites nämä paljon puhutut mummot ja papat, jotka vähättelevät tartuntavaaraa, eivätkä ajattele terveydenhuollolle mahdollisesti turhaan aiheuttamaansa lisäkuormaa? En todellakaan tiedä paljonko näitä tottelemattomia on ollut, ja onko heitä nyt enää. Toivottavasti ihan jokainen astuu ruotuun ilman jykevämpiä toimenpiteitä, kuten ulkonaliikkumiskieltoa.
Sairaanhoitajat, lääkärit, lähihoitajat; koko terveydenhuollon henkilöstö tarvitsee nyt meistä jokaisen tuen työlleen äärettömän vakavassa tilanteessa. Meidän on mahdollisuuksien mukaan suojattava myös kauppojen myyjiä, bussien kuljettajia, opettajia, kaikkia heitä, joiden työnteko on poikkeustilassakin välttämätöntä. Ja todellakin, jos aikaisemmin ei ole huomattu esimerkiksi lähihoitajien työn merkitystä, niin viimeistään normaalioloihin palattaessa asiaan on syytä palata. Onhan järkyttävää, että kriisioloissakin välttämättömäksi määriteltyä työtä ei arvosteta. Turha väittää, että arvostetaan, jos siitä ei makseta kohtuullista palkkaa.
Tunnen kiitollisuutta kaikkia heitä kohtaan, jotka näissä tartuntavaaran oloissa ylläpitävät yhteiskunnan toimivuudelle välttämättömiä tehtäviä ja ylipäätään työllään pitävät pyöriä pyörimässä niin pitkälle kuin mahdollista. Ja huolta tunnen tietysti kaikista heistä, jotka jo muutoinkin ovat olleet yhteiskunnassamme heikossa asemassa. Lastensuojelua tarvitsevat lapset, jotka eivät kuitenkaan ole lastensuojelun piirissä, asunnottomat, yksinäiset vanhukset. Heitä tulee auttaa näissäkin oloissa, ja nimenomaan näissä oloissa. Kunnat ja järjestöt tekevätkin monenlaista auttamistyötä, mutta pelkään että liian vähäisin resurssein. Nyt on myös naapuriapu tarpeen.
Uskoisi, että tässä tilanteessa olisi vallitsevana kuuluisa ”talvisodan henki”, jolloin kansakunta puhalsi yhteen hiileen. Toki sitä henkeä löytyykin ja kuulemma eduskuntaa myöten. Oppositio on hyväksynyt hallituksen toimia poikkeusoloissa, vaikka ei sentään ole malttanut olla kokonaan tekemättä tilanteella politiikkaa. Jälkiviisautta on harrastettu; on ollut harvinaisen monta terveysviranomaisia ”pätevämpää” neuvonantajaa hallitukselle. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä toisin. Hallitus on joko liian hidas tai hätiköi turhaan.
On varmasti asioita, joita olisi voinut tehdä ja viestiä vielä paremmin. Niinhän on aina muulloinkin kuin nyt poikkeuksellisen vaikeissa tilanteissa, joista ei ole mitään aikaisempaa kokemusta. On aivan selvää, että kriittiset arviot tullaan tekemään normaalioloihin palattaessa.
Etenkin sosiaalisen median keskusteluissa näkyy tuo vastenmielinen ilmiö, jossa vakavalla kriisillä politikoidaan. Muutamat merkittävissäkin tehtävissä olevat yhteiskunnalliset vaikuttajat tekevät aktiivisesti parhaansa kylvääkseen epäluuloa päätöksiin, joita hallitus tekee paljolti THL:n asiantuntijoita kuullen ja yhteiskunnan kokonaisetua ajatellen. Tämä selkeästi poliittinen kitkeryys ja pahansuopuus on aivan eri asia kuin rakentava kriittisyys, jolle on aina paikkansa.
Jos oikeasti suurempaan asiantuntijuuteen perustuvia toimintaehdotuksia olisi, voisivat tässä tarkoittamani bessewisserit hyvin viestiä niitä omien poliittisten kanaviensa kautta eduskuntaan. Tai ainakin esittää ajatuksiaan rakentavasti, yrittämättä mollata heitä, jotka työskentelevät monimutkaisessa tilanteessa kovan paineen alla. Jos ei esimerkiksi ymmärrä lainvalmistelua ja lainsäätämistä, kannattaa edes kuunnella hallituksen tiedotustilaisuuksissa sataan kertaan toistettuja viestejä siitä, ettei ilmiselvästi odotettujakaan päätöksiä voida tehdä eikä viedä käytäntöön sormia napsauttamalla. Edellisen hallituksen kaudelta on runsaasti esimerkkejä onnettomasta lainvalmistelusta ja jatkuvasta päätösten perumisesta. Eikä siinä ollut kyse osaamattomista virkahenkilöistä, vaan osaamattomasta hallituksesta. Työrauha hallitukselle, sitä toivoisi.
Täytin viime kesänä maagiset seitsemänkymmentä vuotta ja kuulun siis ikäni puolesta karanteeniin ohjeistettuun riskiryhmään. Perusterveenä ja hyväkuntoisena komennus tuntui aluksi hiukan hassulta. Ensimmäinen ajatukseni oli nimittäin ollut se, että hyväkuntoisena voisin auttaa huonompikuntoisia vanhoja ihmisiä. Aika nopeasti kuitenkin ymmärsin sen, että iällä on merkitystä, se ei ole ainakaan epidemiaoloissa pelkkä numero. Ja kehoitetaanhan ihan kaikkia ikäryhmiä välttämättään lähikontakteja.
Olemme siis mieheni kanssa siirtyneet pitämään karanteenia pääsääntöisesti mökillemme. Tampereelle ajetaan silloin tällöin keräämään posti. Kumppani hoitaa ruokakauppa-asiat noin viiden päivän välein annettuja turvaväli- ja hygieniaohjeita noudattaen. Ja sanottakoon nyt sekin, että jos täällä metsän keskellä sattuisimme sairastumaan, on meillä tunnin ajomatka Tampereelle. Emme jäisi rasittamaan mökkikunnan terveydenhuoltoa.
Ihmeen pian tästäkin erityisestä tilanteesta oppii löytämään positiivisia puolia, kuten kiireettömyyden. Toki aikatauluttomuus tuntuu ihmeelliseltä. En edes muista milloin kalenterini on näyttänyt yhtä tyhjältä kuin nyt. Ehkä joskus alle parikymppisenä. Kokouksia on kyllä tulossa, mutta ne hoidetaan etäkokouksina sähköisesti. En ole mikään diginatiivi, mutta hyvä pysyä kärryillä siinäkin, koska lisääntyvä digitaalisuus on vääjäämätöntä tulevaisuuttamme.
Näissä monia ihmisiä hyvinkin paljon ahdistavissa oloissa on suositeltu sitä, että koronauutisia ei luettaisi eikä katsottaisi pitkin päivää. Ajatukset olisi hyvä suunnata välillä muualle, asioihin jotka yhä toimivat normaalisti. Tätä neuvoa en toistaiseksi ole noudattanut. Uutisia tulee katseltua ja kuunneltua pitkin päivää. Facebookissa vierähtää aikaa enemmän kuin ennen ja siellähän ei tällä hetkellä juuri muusta puhuta kuin pandemiasta.
Yritän kuitenkin pitää kiinni pitkistä aamupäivän kävelyistä. Se ei olekaan vaikeata näinä aurinkoisina varhaiskevään päivinä. Eilen ihailimme joutsenten auraa taivaalla, kuuntelimme niiden trumpettia. Purojen solina on musiikkia korville. Monille naisille tyypillisesti ovat siivousvälineet tavallista ahkerammassa käytössä ja ikkunat saavat kevätkirkkautensa tavallista aikaisemmin. Kotileipomo tuottaa sämpylöitä ja korvapuusteja. Sen sijaan olen hämmästynyt ja tyytymätön siitä miten vähän olen keskittynyt kirjojen lukemiseen ja kirjoittamiseen, jotka tavallisesti ovat mielipuuhiani. Uskon kyllä, että karanteenin pitkittyessä nämä syrjäyttävät korona-TV:n.
Palkkatyössä oleviin nähden olemme tietysti hyvässä tilanteessa mökkikaranteenissamme. Jos en ajattele yleisiä huolia, niin henkilökohtaisesti karanteenin vaikein asia on ero maailman suloisimmasta 4-vuotiaasta lapsenlapsesta. Häntä on jo nyt parin viikon eron jälkeen valtava ikävä. Videoterveisiä lähetetään puolin ja toisin, mutta eihän se korvaa sitä, että saisi syliinsä pienen päivänpaisteen. Tämä ikävä on vaan kestettävä ja iloittava siitä, että hän kuten vanhempansa ovat ainakin toistaiseksi terveitä. Toistaiseksi – se on monellakin tavalla tämän oudon ajan häilyvä sana.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Tämä yhteinen kurimus voitetaan samaan hiileen puhaltamalla.