Lastensuojelun kiistellyin ja tärkein käsite on lapsen etu. Sitä on määritelty monin eri tavoin riippuen määrittelijästä ja tilanteesta. Avainasemassa ovat lastensuojeluviranomaiset, jotka työssään tekevät lastensuojelutarpeen selvityksiä ja huostaanottoja, sekä hallinto-oikeudet, jotka päättävät tahdonvastaisista huostaanotoista.
Kiista lapsen edusta tulee kärjekkäimmin esiin tilanteissa, joissa lapselle ollaan suunnittelemassa sijoitusta alkuperäisen kodin ulkopuolelle, tai hänet on jo sijoitettu ja syntymävanhemmat haluavat purkaa sijoituksen. Vuoteen 2008 asti lastensuojelulaki (LSL) ei yksiselitteisesti määritellyt lapsen etua. Tuolloin voimaan astuneen uudistetun lain mukaan ”lapsen asumista ja sijoituspaikkaa koskeva asia on ratkaistava aina lapsen edun mukaisella tavalla”. Uudistettu lakikin puhuu perheiden yhdistämisvelvoitteesta, mutta samalla määrittelee ensimmäistä kertaa konkreettisesti mitä lapsen edulla tarkoitetaan.
LSL:n 4 pykälässä sanotaan mm, että ”lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaavat lapselle 1) tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet; 2) mahdollisuuden saada ymmärtämystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaisen valvonnan ja huolenpidon; .. 4) turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden.”
Lainkin mukaan lapsen etu on siis määriteltävä lapsen tilanteesta käsin. Myös oma käsitykseni on se, ettei lapsen etua voida arvioida lapsen ulkopuolelta, ei edes syntymävanhempien mahdollisesta kuntoutumisesta käsin. Lapsen oma tilanne, hänen kehitystarpeensa on ainoa riittävä peruste arvioida sitä. Lapsi on maailmassa omaa elämäänsä varten, ei kenenkään toisen. Lasta ei voi omistaa – lapsen on voitava omistaa oma elämänsä. Lapsi kasvaa ja eheytyy kiintymyssuhteidensa, arjen pysyvyyden ja sen ennustettavuuden varassa.
Vaikka LSL nyt selkeästi määrittelee lapsen edun, ovat tulkinnat siitä edelleen ristiriitaisia huostaanottotilanteissa. Syntymävanhempien näkökulmasta on kyse niin kipeästä asiasta, ettei siinä lain tekstikään välttämättä paina. Se on ymmärrettävää, mutta viranomaisten kohdalla yllättävää.
Lain mukaan lapsen huostassa pidon arviointi tehdään vuosittain asiakassuunnitelman tarkistamisen osana. Huostassa pidon ensimmäisinä vuosina se onkin paikallaan, etenkin jos lapsen syntymävanhemmilla on myös lain mahdollistama oma asiakassuunnitelmansa, ja sitä noudatetaan. Arviointia ei kuitenkaan pitäisi jatkaa loputtomiin. Lapsen kannalta se merkitsee sitä, että hänen ihmissuhteensa, kotinsa ja koko tulevaisuutensa on katkolla vuoden välein vielä silloinkin, kun lapsi on kiinnittynyt ja kiintynyt sijaisperheeseensä, ja rakentanut muutkin ihmissuhteensa tuosta kodista käsin. Lapsen huoltajilla on oikeus hakea huostassa pidon purkua ( 47 §) aina halutessaan. Laki ei turvaa lapselle kasvurauhaa, vaan sallii jatkuvan prosessoinnin siitä missä ja kenen luona lapsi asuu ja ketkä hänestä pitävät huolta. Lapsen kehityksen kannalta elintärkeää pysyvyyden tunnetta ei pääse syntymään. LSL on tässä ristiriitainen suhteessa 4 §:n kanssa, sekä kaiken sen tiedon kanssa mitä esim. kiintymyssuhdetutkimuksista saamme. LSL:ssa on toki säännös, jonka mukaan huostaanoton lopettamista koskevassa asiassa on otettava huomioon sijaishuollon kestoaika, lapsen ja sijaishuoltoa antavan välillä vallitsevan suhteen laatu, lapsen ja hänen vanhempiensa välinen kanssakäyminen, sekä lapsen mielipide. Lain perusteluissa myös korostetaan entistä lakia vahvemmin pysyvyyden merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Tämä kiistaton tutkittu tietokaan ei aina rantaudu lastensuojelun käytäntöihin.
Oikeus hakea huostassa pidon purkua milloin vain ja miten usein tahansa tuntuu tarpeettomalta senkin vuoksi, että lain mukaan huostaanottojen valmisteluun, ja huostaanottoa edeltäviin avohuollon tukitoimiin pitäisi panostaa tuntuvasti. Kaikkien osapuolten oikeusturvan tulee toteutua. Puutteellisesti tehdyt huostaanotot eivät toki ole lastensuojelun suurin ongelma, vaikka niitäkin tapahtuu. Vakavimpiin seurauksiin johtaneet lasten kohtalot ovat päinvastoin olleet seurausta siitä, ettei huostaanottoa ole tehty.
Ei ole lapsen syntymävanhemmankaan etu, jos hän kerta toisensa jälkeen epäonnistuu vanhemmuuden yrityksessään, kuten valitettavan usein käy. Lain mukaan myös syntymävanhempien kuntouttamista pidetään tärkeänä ja siihen tähtäävään asiakassuunnitelmaan satsataan. Se on oikein ja antaa toivoa useamman syntymävanhemman kuntoutumisesta. Kuntoutumisen kriteereistä olisi lakiin kuitenkin pitänyt ottaa konkreettiset säädökset, jotka edellyttävät näyttöä riittävän pitkältä ajalta. Näytön tulisi olla yhtä vahvaa kuin on huostaanoton perusteeksi tarvittava näyttö. Lapsen pallottelu syntymävanhempien ja vaihtuvien sijaishuoltopaikkojen välillä on lapselle erittäin vahingoittavaa.
Jo vuosia on ollut pulaa sijaiskodeista, jotka on todettu sijaishuoltopaikkoina lasten kannalta tarkoituksenmukaisiksi ja kuntien kannalta kustannustehokkaiksi. Monikaan sijaisvanhemmuutta harkitseva ei ehdoin tahdoin antaudu tilanteeseen, jossa kaikki voimavarat pakotetaan toistuvien oikeusprosessien, ja niiden lapsille aiheuttamien kärsimysten seuraamiseen. Myös sosiaalityöntekijöitä jatkuvat oikeusprosessit ja niihin liittyvä kirjaamistyö kuormittavat. Erityisesti suurissa kunnissa lastensuojelun resurssit ovat muutoinkin riittämättömät eikä lasten oikeus laadukkaaseen, oikea-aikaiseen tukeen toteudu.
Jo kesällä 2013 loppuraporttinsa jättänyt Lastensuojelu toimivaksi – selvitystyöryhmä teki ehdotuksia, joista merkittävimpiin kuuluu pysyvän huostaanoton mahdollisuus tilanteissa, joissa se katsotaan lapsen edun mukaiseksi. Lapsen etu voi olla palaaminen huostaanoton jälkeen syntymäkotiinsa, tai sijoitus perheessä tai lastenkodissa. Olennaista on se, että arvio tehdään lapsesta, hänen tilanteestaan ja kiintymyssuhteistaan käsin.