Tuskin meistä kukaan ymmärsi päättyvän vuoden alkaessa, että pian meitä komennetaan pitämään toisiimme kahden metrin etäisyys, että käsiä on pestävä ja desinfioitava alvariinsa, että 65 vuotta täyttäneitä eristetään muista tehokkaasti, ja että hikoilemme maskit kasvoillamme ruokakaupoissa. Tiukempiakin rajoituksia tuli.

Henkilökohtaisesti rajoituksista kauheinta oli se, että neljävuotiaalle lapsenlapselle piti heilutella ikkunan takaa voimatta halata häntä. Se kaikkein elämäniloisin, ihanin valontuoja täytyi pitää lasin takana – riipaisevaa. Tein pienelle videosatuja, ja juteltiin puhelimessa, mutta ikävä ei helpottanut. Enää pitkään aikaan ei kanssakäymisemme välissä ole ollut lasia ja toivottavasti siihen ei koskaan tarvitse palata.

Toinen minulle, kuten monille muille hyvin konkreettinen asia oli kalenterin tyhjentyminen. Tärkeimmät kokoukset ja seminaarit on hoidettu etäyhteydellä. Siinä  on ollut puolensa, vaikka luonteva vuorovaikutus on jäänyt puuttumaan. On tullut opittua uutta ja on voitu kokoustaa turvallisesti. Kalenterin tyhjeneminen ei ole merkinnyt laiskottelua muutoinkaan, koska tälle vuodelle on osunut kaksi isoa muuttoa. Luovuimme mökistä ja citykaksiosta, yhdistimme kaksi kotia ja palasimme omakotitaloasujiksi. Tavaroiden roudausta ja remonttia on riittänyt. Riittää edelleen.

Koronan toisen aallon myötä turvatoimet jatkuvat, vaikka koronaväsymys taitaa jo monilla puskea päälle. Itsekin kiroilen kasvomaskin kanssa sähläämistä, mutta kyllä kaikki tämä on yhä välttämätöntä. Nyt kun tätä outoa aikaa on eletty jo näin pitkään, voi hyvällä syyllä sanoa, että terveydenhuollon asiantuntijat ovat Suomessa onnistuneet koronapandemian hillitsemisessä paremmin kuin useimmat muut maailman maat, ja myös maan hallitus on hoitanut hyvin oman rootelinsa pyrkiessään turvaamaan ihmisten toimeentulon erilaisten sulkujen oloissa. Aivan turhaan oppositio on kipuillut ja tehnyt tikusta asiaa hallitusta mollatessaan. Viestinnässä  ja joissakin yksityiskohdissa oli toki alkuvaiheessa ongelmia, mutta kukapa olisi ilman virheitä selvinnyt tilanteesta, joka on kaikille täysin uusi. Ei kukaan. Kyllä meillä huipputyypit ovat johtamassa maata.

Arvokasta olisi, jos oppositiokin olisi pitkin matkaa osoittanut niin sanottua talvisodan henkeä, tukenut ponnistuksia yhteisen vihollisen voittamisessa. Sellaista valtioviisautta, poliittista tajua ei ole nähty.

Piina ei ole vieläkään ohi, vaikka rokotteen tulo tuokin valoa tunnelin päähän. En hetkeäkään epäile sen ottamista sitten kun oma vuoro tulee. Ja suurta iloa tunnen siitä, että terveydenhuollon toimijat saavat jo pian rokotteen. Voi vain kuvitella  miten kaiken työmäärän ja stressin keskellä myös huoli omasta terveydestä on lisännyt heidän kuormaansa.

Onko tästä pandemiasta opittu jotakin, sitä pohditaan jo TV-studioissa ja muualla. Luulisin, että on opittu uudenlaista yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuutakin, mutta kantaako se kun normaaliolot vakiintuvat. Sitä on tosi vaikea sanoa. Sitä voi kuitenkin toivoa. Aiemminkin olen puhunut siitä, miten toivottavaa olisi ainakin nähdä mitkä ammattiryhmät tässä taistelussa ovat olleet ja ovat etulinjassa. Keitä ilman tämä yhteiskunta ei pyörisi, ei tulisi toimeen. Tuleeko terveydenhuollon toimijoista, kauppojen kassoista, bussien kuljettajista, monista muista palveluammateissa olevista uuden arvostuksen kohteita? Tuleeko se näkymään heidän palkkauksessaan? (Yritän nyt olla antamatta sijaa skeptisyydelle).

Suomessa eivät kaikki ole vieläkään toipuneet 1990-luvun lamasta. Silloisen leikkauspolitiikan seurauksina meillä on edelleen liian vähän resursseja lastensuojelussa ja muussa sosiaalityössä, vanhuspalveluissa. Koulujen ja päiväkotien ryhmäkoot ovat liian suuria; erityistä tukea tarvitsevat lapset eivät aina saa sitä. Köyhyys on ylisukupolvista. Päihde- ja mielenterveyden ongelmat lisääntyvät. Vaarana on, että koronapandemian jälkeen työttömyyden kasvaessa juuri nämä ongelmat jatkavat kasvuaan.

On tehtävä kaikki mahdollinen, että niin ei kävisi. Nyt jos koskaan tarvitaan lisääntyvää yhteisvastuuta. Ei ole verohelpotusten aika, vaan on aika verottaa enemmän suuria pääomia, aika estää harmaan talouden rehottaminen, aika estää pääomien virtaaminen ulos maasta verottajan tavoittamattomiin. Pieniä yrityksiä ja yrittäjiä monet meistä voivat tukea käyttämällä heidän palveluitaan. Teattereihin ja muihin kulttuuririentoihin voimme hankkia lahjakortteja.

Myös kunnissa pystytään helpottamaan tiukoilla olevien ihmisten arkea, jos niin halutaan. Alkavana vuonna ovat kuntavaalit, joissa toivottavasti eriarvoisuuden vähentäminen ja poistaminen on laajasti vahva pyrkimys. Itsekin olen lupautunut ehdokkaaksi, kerran vielä. Mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Juuri nyt on aika kiittää näiden harvakseen ilmestyneiden blogien lukijoitani ja toivottaa teille kaikille levollista joulua ja parempaa, koronavapaata vuotta 2021.