Eräistä blogeista inspiroituneena teen minäkin oman tilinpäätökseni päättyneeltä vuodelta. Aloitan politiikasta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, joka on ollut jo lapsuudestani asti, ja on edelleen tärkeä osa elämääni.
Tampereen kaupunginvaltuusto on ollut päättyneenä vuonna monien isojen asioiden äärellä. Poimin niistä pari, ensimmäisenä raitiotiehankkeen, jota pidin ja pidän järkevänä tulevaisuuden hankkeena. Sille on hyvät kestävän kehityksen perusteet. Ratikka tulee lisäämään joukkoliikenteen osuutta kulkutapana ja on käyttäjäystävällinen etenkin lapsiperheille ja liikuntarajoitteisille. Keskelle kaupunkia suunnitellulle kansi- ja areenahankkeelle sen sijaan näytin valtuustossa punaista valoa; sitä en nähnyt toivottuna kaupunkikehityksenä. Sellaisena en näe myöskään keskustassa harvinaisen puistokokonaisuuden, Eteläpuiston runtelemista rakentamalla puisto täyteen. Työ Eteläpuiston kehittämiseksi puistona jatkuu.
Ylipäätään minua on aika lailla sapettanut se, että Tampereella (kuten varmaan muuallakin) puhutaan infraan ja muuhun rakentamiseen liittyvistä paljon maksavista hankkeista investointeina, jotka aikanaan maksavat itsensä takaisin. Joissakin hankkeissa, kuten raideliikenteen kohdalla, näin varmasti tapahtuukin, mutta ihan kaikkiin kehitysmaalailuihin en usko. Kun sitten puhutaan investoinneista ihmiseen, sosiaaliseen ja terveydelliseen hyvinvointiin satsaamisesta, ei enää löydykään samaa uskoa ja luottamusta siihen, että satsaukset maksavat itsensä takaisin muutaman vuoden aikavälillä. Valtuuston enemmistö ei usko itse päättämäänsä strategiaan, jossa ennaltaehkäisy kuuluu ykköslinjauksiin, vaan tekee alimitoitettuja budjetteja yhden vuoden perspektiivillä.
On budjetteihin toki hyviäkin asioita sisällytetty, kuten valtuustoryhmällemme tärkeät aktiivipassi ja sosiaalinen luototus, joilla molemmilla autetaan köyhiä ihmisiä. Ennaltaehkäisevää toimeentulotukea on myös lisätty, vaikka ei tavoitteemme mukaisesti. Toisin kuin monessa muussa kunnassa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on Tampereella pidetty kiinni – siitäkin kiitos ryhmämme aktiivisuudelle. Olen myös iloinen siitä, että valtuusto hyväksyi yksimielisesti aloitteeni päätösten lapsivaikutusten arvioinnista. Tämän päätöksen toteuttaminen on vielä niin sanotusti tulemisensa tilassa, ja vaatiikin koulutusta niin viranhaltijoilta kuin luottamushenkilöiltä, mutta aion olla valppaana sen suhteen ettei tämä todella merkittävä asia hautaudu unohduksiin.
Monia pienempiä edistysaskelia on niin lautakunnassa kuin valtuustossa otettu, mutta paljon on myös asioita, joihin ei voi olla tyytyväinen. Vain yhtenä esimerkkinä sydäntäni lähellä oleva lastensuojelu, jossa viime vuosikin on taisteltu riittämättömien resurssien oloissa. Suuri työttömyys ei Tampereella hellittänyt ja sen vuoksi köyhyyskin on ollut kasvava kipupiste.
Valtuustotyö ei ole vain kokouksissa käymistä, vaan myös tutustumista asioihin, joista päätämme.Viime vuonna kävin tutustumassa muun muassa vanhushoivaan. Tein työvuorot sekä päivä- että yövuoroissa ja melkoinen kokemus se olikin. Pysäyttävintä oli nähdä se miten huonokuntoisia ihmisiä kotihoidossa on. Tein myös yhden työvuoron Koukkuniemen vanhainkodissa. Keskusteluissa hoitajien kanssa sain paljon uuttakin tietoa, josta raportoin vanhuspalveluiden johdolle. Suuri osa valtuutetuista kävi tutustumassa vanhuspalveluihin ja onkin toisen messun aika ja paikka onko tällä ollut vaikutusta vanhushoivaan.
Kävin tutustumassa myös huostaan otettujen lasten vanhempien toimintaryhmään, kehitysvammaisten lasten päiväkotiin, Parkinsonin tautia sairastavien kuntoutukseen, omaishoitajien työhön, päiväkotiin, ja osallistuin tietenkin jokavuotiseen neljäsluokkalaisten vaikuttamispäivään. Siinä lapset tutustuvat kaupungin päätöksentekoon ja valtuutetut koulun maailmaan. Noistakin keskusteluista tein yksityiskohtaisen raportin. Olisi nimittäin tärkeää, että lasten tekemiä parannusehdotuksia otettaisiin todesta ja he voisivat heti saada sen kokemuksen, että asioihin voi vaikuttaa.
Alkaneelle vuodelle olen jo sopinut tutustumisen perheiden taloon, yhteen perhetukikeskukseen, lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöhön sekä päihdetyöhön. Kaikki nämä jalkautumiset ja keskustelut työntekijöiden kanssa ovat mielestäni valtuustotyön kiintoisinta antia, ja onkin valitettavaa ettei säännöllisessä päivätyössä olevilla ole tätä samaa mahdollisuutta. Sanottakoon vielä se, että valtuustoryhmässämme on hyvä henki, niin myös Lasten ja nuorten palveluiden lautakunnassa. Valtuuston kokouksissa ei aina tiedä onko sirkuksessa vai vakavia päätöksiä tekevässä kokouksessa, mutta niinhän se oli , ja on, eduskunnassakin.
Valtuustotyöhön liittyvien kokousten lisäksi oli tietysti paljon muitakin kokouksia ja seminaareja, mutta ei elämä viime vuonnakaan pelkkää politiikkaa ollut. Esityslistojen ja raporttien lisäksi ehdin lukea muutakin, tosin aivan liian vähän. Lukupiiri Hellahuoneessa luetuista kirjoista mieleen jäivät Elina Hirvosen Kun aika loppuu, Yrsa Steniuksen Best in show, Simone de Beauvoirin Lempeä kuolema ( se puhutteli nyt enemmän kuin lukiessani sen nuorena), Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Sen inspiroimana meidän kaikkien hellahuoneelaisten ikkunalaudoilla heiluttelee tassuaan hyvän tuulen aurinkokissa. Anneli Kannon Pyöveli oli vaikuttava kirja; niinkin ronskin ammatin harjoittajasta voi näköjään kirjoittaa lämpimän oivaltavasti. Lempikirjailijoihini kuuluu myös Marja-Liisa Vartio, josta kirjoitetun elämäkerran Kuin linnun kirkaisu mainitsen vielä viime vuodesta mieleen jääneinä. Kirjoittajana Helena Ruuska. Hän on muuten myös kirjoittanut Eeva-Liisa Joenpellosta elämäkerran nimeltään Elämän kirjailija; sitä käsittelemme ensi huhtikuun Hellahuoneessa. Tammikuun kirjamme on Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, helmikuun Riitta Jalosen Kirkkaus ja maaliskuun Susanna Alakosken Lähimmäisen huhtikuu.
Takaisin vuoteen 2016, johon sisältyi vain muutama konsertti, mutta paljon teatteria. Tampereen Työväen Teatterin esityksistä näin kaikki, mikä kuuluukin luottamustehtävään; olen Treen kaupungin edustajana TTT:n hallituksessa. Eniten pidin esityksistä (Lauri) Viita, Sara ja Erik, Kilpakosijat, Ei voi auttaa, sori, Vesta Linnea ja aavelapsen arvoitus. Muissa teattereissa nähdyistä koskettava oli Treen teatterin Tyttö ja varis, Palvelija, Teatterikesän ohjelmistossa olleet Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, sekä Pala palalta pois. Lastenlasten kanssa nähtiin Vesta Linnean lisäksi Ystäväni Viiru ja Pähkinänsärkijä-baletti, jossa 7-vuotias lapsenlapsi debytoi tanssivana hiirenä. Isla 10 v ja Elena 7 v olivat jälleen mainiota teatteriseuraa ja ihania tyttöjä muutoinkin.
Helsingin reissut kulttuurin merkeissä jäivät viime vuonna vähiin; Kansallismuseossa ja Kiasmassa piipahdettiin ja Eeva-Liisa Mannerin syntymäpäivän runomatineassa teatteri Avoimissa ovissa. Manner on muutoinkin kulkenut mukanani myös viime vuodessa. Teatterikesään järjestimme tilaisuuden E-L Mannerin aukiolle. Sade tosin hääti meidät Kahvila Runoon, mikä on sekin luonteva ympäristö Mannerille. Ystäväni Marjo Uksilan kanssa teimme myös oman Eeva-Liisa-sessiomme Treen Eläkeläisten tilaisuuteen. Marjo lausui, minä kerroin runoilijasta.
Ruumiinkulttuurista minulla on vähemmän raportoitavaa. (!) Pitäisi olla enemmän. Kun on onni olla terve, tulisi siitä lahjasta pitää paremmin huolta. Mutta onhan se edes jotakin, että kävelen lähes päivittäin Pyynikki-Eteläpuisto -lenkin. Muutoinkin kävelen niin paljon kuin mahdollista ja keskustassa asuvallehan se on hyvin mahdollista. Asun parin sadan metrin päässä uimahallista ja joka kerta tuon punatiilisen rakennuksen ohi kävellessäni se soimaa enemmän ja enemmän. Joten katsotaan nyt… Rakastan tanssia, mutta mikään säännöllinen tanssitunti ei näköjään kalenteriini sovi. Meidän keittiössä sen sijaan tanssahdellaan useinkin. Ja siellä myös tehdään yhä useammin kasvisruokia. Itse asiassa uusien kasvisruokareseptien opettelu oli viime vuoden mukavia, palkitsevia juttuja.
Niin olivat myös kolme naisryhmääni. Viiden naisen lukupiirin jo mainitsinkin. Kokoonnumme kerran kuukaudessa ja arjen luksustahan se on. Myös ihan ilmaista sellaista, kiitos mahtavan kirjastolaitoksemme! Lukupiirimme on muuten toiminut jo kaksikymmentäkolme vuotta.
Ulvojat-ryhmässämme on lisäkseni neljä sijais/adoptioäitiä ja yksi sosiaalityöntekijä. Aloitimme kokoontumiset lastemme murrosiän vaiheissa ja olimmekin paras mahdollinen vertaistuki toisillemme. Nyt olemme kaikki isoäitejä, joilla on iloa sekä nuoristamme että heidän lapsistaan. Murhettakin on yhä. Niillä lapsillamme, joita on liian pitkään pompoteltu eri kotien välillä, ei edelleenkään ole helppoa. ( Tämäkin on toisen raportin aihe). Meidän ei ole tarvinnut hakeutua extreme-hömpötyksiin. Vuorisoradat on koettu arjessa. Viime aikoina olemme jo voineet keskittyä muuhunkin kuin lapsiimme. (Naurua). Loppuvuoden tapaamisen otsikko: Tuliko minusta se ihminen, joksi minun piti tulla?
Kolmas ryhmä, Pitkälle ehtineet, syntyi 90-luvulla alkaneiden Vasemmistonaisten viikonloppukurssien seurauksena. Jo nelikymppisinä järjestimme ensimmäiset pitkälle ehtineiden viikonloput, ja olemmekin harkinneet pitäisikö meidän pian nimetä itsemme ”poikkeuksellisen pitkälle ehtineiksi”J. Ainakin olemme sitä mieltä ettemme ole vielä ”liian pitkälle ehtineitä.” Viime vuoden syystapaamisessa teemanamme olivat pitkän tauon jälkeen antiikin Kreikan jumalattaret. Oi Artemis, oi Hestia! Ja Hekate!
Naisryhmien ulkopuolellakin ystävien merkitys oli suuri. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että heitä on. Jakaminen on kiinnostavaa, tärkeää, opettavaista, ja hauskaa. Kaikista ystävistäni on tullut myös kumppanini Markun ystäviä. Hänestä sanonkin tässä vain sen verran, että hänen kanssaan arkikin on juhlaa. Niin on ollut jo kolmekymmentäkolme vuotta.
Tämän vuosikatsauksen päätän pienimpään valontuojaan, tyttäremme Leevi-poikaan, joka täytti itsenäisyyspäivänä vuoden. Millainen lapsi – niin valoisa, iloinen, tyytyväinen, vuorovaikutteinen, hurmaava! Hän, kaikkein eniten hän, teki päättyneestä vuodesta hyvän, antoisan, rikkaan. Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että samassa kaupungissa asuvana voin niin läheltä seurata pienen ihmisen huimaa kehitystä. Ja tietenkin olen onnellinen siitä millainen äiti tyttärestämme on kuoriutunut. Niin rakastava, huolellinen. Lempeästi luja. Lujasti lempeä. Annoinkin hänelle joululahjaksi samannimisen Maaret Kallion kirjan. Ja vielä, mitä olemme Markun kanssa kummastelleet – yhtään ainutta kertaa tytär ei ole ilmaissut väsymystä, ei myöskään vaikuttanut siltä. Ei, ei, hän on naureskellut asiasta kysyessäni. Se miten hän on nauttinut vauvastaan valaisi minunkin viime vuoteni.
Olihan siinä suruakin, totta kai. Yksi kolmesta sisarestani sairastui vakavasti. Kahdelle ystävälle jouduin jättämään lopulliset jäähyväiset. Ne olivat pysäyttäviä kokemuksia, vaikka en koskaan ole ajatellutkaan eläväni itse ikuisesti. Vähän kaukaisempien ystävien ja toverien kuolinuutisia tuli useita. Sanomattakin on selvää, että vaikeissa elämäntilanteissa elävien köyhien ja/tai sairaiden ihmisten kohtaamiset ovat olleet koskettavia. Ne ovat tehneet surulliseksi, mutta toisaalta lujittaneet halua muuttaa asioita.
Toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta!