Kuulun sukupolveen, joka on ehtinyt nousta todella monille barrikadeille. Tai eihän toki koko sukupolveni niille noussut, vaan itse asiassa aika pieni osa meistä, mutta kuitenkin 1970-ja -80-luvut tunnistetaan tietyistä yhteiskunnallisista virtauksista ja nousuista barrikadeille. ”Kulttuurivallankumoukset” alkoivat tietysti jo 1960-luvulla, mutta sinne en vielä itse ehtinyt mukaan.
Historiankirjoituksessa etenkin 70-luvun alkupuolelle liitetään monia negatiivisia asioita, mutta tavallisen nuoren, kuten minun, kokemuksissani tuo aika oli huikeaa. Rauha, uusi kansainvälinen talousjärjestys (UKTJ), solidaarisuus – ne olivat oman viiteryhmäni sanoja. Eikä pelkästään sanoja, vaan myös tekoja. Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton toiminta oli konkreettista. Emme pelkästään istuneet kokouksissa ja seminaareissa viisastelemassa, vaan me myös marssimme mielenosoituksissa, keräsimme rahaa solidaarisuuslippaisiin, hankimme tilauksia työväenlehdille, jaoimme lehtiä aamukuudelta tehtaiden porteilla, opiskelimme opintokerhoissa, järjestimme poliittisia tapahtumia ja keräsimme rahaa solidaarisuuskohteisiin toimimalla järjestötalojen tanssien lipunmyyjinä, narikanhoitajina, kahvinmyyjinä.
Ja ne teemamme. Kuten jo viittasinkin, me halusimme maailmaan toisenlaisen, solidaarisen talousjärjestyksen, teimme työtä rotusorron lakkauttamisen ja aktiivisen kehitysyhteistyön puolesta. Maailma oli lähellämme: Vietnam, Etelä-Afrikka, Angola, Palestiina, Chile. Monet meistä osallistuivat pohjoismaisiin työprikaateihin. Itse olin Kuubassa rakentamassa koulua; muurarin tytär rappasi viiden viikon ajan seiniä ja ammensi voimakkaasta yhteisyyden kokemuksesta.
Vahvoja teemoja olivat tietysti nuorisotyöttömyyden torjuminen, työntekijöiden sekä opiskelijoiden oikeudet. Tampereen työläisnuorisopäivillä, jotka järjestettiin yhdessä demarinuorten kanssa, meitä oli noin 10 000. Oli ikimuistoista saada lukea Tampereen Raatihuoneen parvekkeelta vanha Punainen julistus. Tällöin oltiin jo ohitettu 70-luvun puoliväli, koska olin tuolloin nuori kansanedustaja.
Sukupuolten tasa-arvon puolesta noustiin barrikadeille vähän myöhemmin ja sitä työtä tulikin tehtyä tosi perusteellisesti. Myös tuloksellisesti. Jokainen sukupolvi joutuu jossakin määrin käymään oman taistelunsa, mikä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi nuoriin naisiin kohdistuvana (some)vihana, mutta perustyö naisten etenemiselle mihin tahansa tehtäviin on tehty kauan sitten. Tasa-arvotyö on toki edelleen kesken. On esimerkiksi täysin käsittämätöntä, että naisten euro on edelleen reilut kahdeksankymmentä senttiä. Suomi ei pyörisi ilman korvaamatonta hoivatyötä tekeviä naisia. Silti he toimivat alipalkattuina yhä vuonna 2020.
Monilla barrikadeilla on tullut oltua ja opittua. Sanotaanpa tuosta aikakaudesta mitä tahansa, en voisi kuvitella upeampaa sisältöä elää nuoruutta. Eikä omalla kohdallani ollut kyse mistään isäkapinasta; päinvastoin seurasin isäni punaisia jalanjälkiä. Ystävien kanssa on kuitenkin joskus hymyilty, että mitä vastaan meidän lapsemme voivat kapinoida, kun vanhemmat ovat jo ehtineet joka paikkaan.
No, eläintensuojeluun olen ehtinyt vasta 2000-luvulla. Muutoinkin maailma muuttuu ja uudet asiat vaativat puolustajansa. Ekologiset kysymykset, kuten vesistöjen suojelu. olivat toki esillä jo 70-ja 80-luvulla, mutta ne eivät vielä silloin nousseet merkittäviksi poliittisiksi kysymyksiksi. Vihreän liikkeen ( jota muuten oli synnyttämässä moni punainenkin) myötä ekologisuus nostettiin agendalle ja on sittemmin, viimeistään ilmastonmuutoksen myötä noussut lähes jokaisessa puolueessa yhdeksi ykkösasiaksi.
Syytä onkin. Nuori ilmastovaikuttaja Greta Thunberg osoitti aivan oikeutetusti maailman johtajille syyttävän kysymyksensä ”kuinka te kehtaatte”? Viesti on osoitettu yleisemminkin meille aikuisille. Meillä on vastuu siitä(kin) mitä elinympäristöllemme tapahtuu.
Voidaan tietysti sanoa, että aikuisten joukkokin polarisoituu. Joukossa on aina ollut ihmisiä, joilla on tietoinen suhde ympäristöönsä ja jotka ovat eläneet ympäristöystävällisesti; kierrättäneet, suosineet joukkoliikennettä, karttaneet lihan syöntiä, valinneet kotiensa lämmityksen niin ekologisesti kuin kunakin aikakautena on ollut mahdollista. Näin on, mutta oleellista on ymmärtää se miten yhteinen vastuumme on ja miten kiire on nyt toimenpiteillä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Tästä tietoisuudesta onkin syntynyt kansalaisliikkeitä, yhtenä niistä Aktivistimummot, jotka haluavat omalta osaltaan kantaa vastuunsa. Itse puhuisin mieluummin Ilmastomummoista, koska se nostaisi vielä paremmin esiin asian, jonka puolesta ollaan liikkeellä ja myös siksi, että itse olen edelleen aktivisti niin monessa asiassa. Mutta oli nimi mikä hyvänsä, ovat mummot mitä tärkeimmällä asialla. On hyvä, että suuri osa nuorista on ilmastotietoisia, mutta toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei voida jättää nuorten tehtäväksi.
Tuore TV-uutisissa esitelty kysely kertoi, että vain prosentti kyselyyn osallistuneista ei pitänyt tärkeänä ilmastotyötä. Todella suuri osa oli lisäksi sitä mieltä, että ilmastonmuutosta voidaan torjua myös omilla arkisilla valinnoillamme. Itseäni on suunnattomasti hämmästyttänyt se, että facebook-keskusteluissa monet vasemmistoliiton jäsenetkin kiivailevat yksilöiden omasta vastuusta. Heidän mielestään on väärin vedota yksittäisten ihmisten vastuuseen. Ilmastotekoihin kun pystyvät vain valtiot ja suuryritykset. Vielä pidemmälle menevät tietysti ns. trumpistit, joiden mielestä koko ilmastonmuutospuhe on vouhotusta.
En ole kuullut kenenkään kiistävän sitä etteikö suurin vastuu ja vaikuttamismahdollisuus tässä olisi valtioilla, niiden tekemällä lainsäädännöllä, sekä paljon päästöjä aiheuttavilla tuotantolaitoksilla, lentoyhtiöillä, jne. Se ei silti poista yksittäisten ihmisten vastuuta. Jos miljoonat ja sadat miljoonat ihmiset aiheuttavat vähemmän hiilidioksiidipäästöjä arkisilla valinnoillaan kulutustottumuksissa, se on todellakin järisyttävän vaikuttava voima.
Hyvin tärkeää on nähdä se, että jopa Suomessa on joukko niin köyhiä ihmisiä, ettei heillä ole mahdollisuuksia valita esimerkiksi sitä ostavatko he kaupasta lihaa vai kalaa. Tai asuvatko he öljylämmitteisessä talossa vai hankkivatko maalämmön. Kysymys köyhyydestä, etenkin maailmanlaajuisesti, liittyykin aivan olennaisesti ilmastokysymykseen. Ihminen, joka on nälissään ei varmasti ole motivoitunut ilmastotalkoisiin. Maailmassa joudutaan siis ratkomaan samanaikaisesti kysymystä köyhyydestä ja ilmastonmuutoksesta. Maahanmuuttoa kiivaasti vastustavien kannattaisi olla kaikkein aktiivisimpia ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ilmastopakolaisuus elinkelvottomiksi käyviltä alueilta olisi suuruusluokaltaan jotakin aivan muuta kuin nykyiset maahanmuuttajamäärät.
Ilmastotalkoisiin tarvitaan meidät kaikki, niin mummot ja papat kuin kaikenikäiset ja kaikensukupuoliset. Aikaa ei ole hukattavaksi. Tämä asia ei unohdu oikeastaan hetkeksikään katsoessani perhepiirimme pienintä, juuri neljä vuotta täyttänyttä pientä poikaa. Miten voisin olla tekemättä kaiken voitavani, jotta myös hänellä, kuten kaikilla lapsilla, olisi tulevaisuus. Tulevaisuus, jossa olisi lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluvaa huolettomuutta, mahdollisuus unelmoida ja erehtyä, mahdollisuus toteuttaa itseään ja rakentaa elämää vailla syvää ilmastoahdistusta. Mahdollisuus ajatella omia lapsia ja lapsenlapsia. Hänellä, kaikilla lapsillamme on siihen oikeus.
Entäs ne Silakat? Toinen aikamme tärkeä kansalaisliike, joka on myös syntynyt facebookin myötävaikutuksella. Silakat kertoo toimintansa lähtökohdaksi ihmisoikeuksien puolustamisen, rasismin vastustamisen, solidaarisuuden. Silakat haluaa palauttaa myös somekeskusteluihin inhimillisyyden ja ystävällisyyden. Vihapuhetta somessa riittää, ja vastavoimaa sille on selvästi kaivattu ja tarvittu. Siitä kertoo sekin, että joulunpyhinä syntynyt foorumi sai nopeasti yli parituhatta seuraajaa ja osallistujaa. Tänään määrä on jo kymmenkertainen.
Silakoiden tavoitteet liippaavat läheltä jo ennestään tuttuja teemoja, mutta vastavoima somen usein maahanmuuttoon liittyvälle vihapuheelle on tietysti juuri tätä aikaa. Kaikki vihapuheeksi luokiteltava tai siihen vivahtava somepuhe ei toki liity maahanmuuttokysymyksiin. Suomalaisten näyttää ylipäätään olevan hyvin vaikeaa puhua asioista ystävällisessä hengessä, rakentavasti. Ei ole niin vähäistä asiaa, etteikö siitä saisi aikaan aggressiivsta sananvaihtoa. Asiallisesti esitetty mielipide facebookissa kirvoittaa hetkessä mitätöivän vasta-argumentin. Eikö eriävää näkemystä voisi kertoa jotenkin toisin kuin aggressiivisella lyttäyksellä? Tosiaankin toivon, että Silakat onnistuu synnyttämään someen parempaa, ystävällisempää keskustelukulttuuria. Ja erityisesti toivon sitä, että Silakat-liike houkuttaisi työhön, jossa rasismille olisi yhä vähemmän elintilaa. Tähänkin liittyy vahvasti kysymys köyhyydestä ja eriarvoistumisesta, syrjäytymisestä.
Helsingin Senaatintori täyttyy 1.2. klo 14 rauhaa ja ihmisoikeuksia rakastavista Silakoista. Siellä nähdään!