Sisällissota Suomessa päättyi sata vuotta sitten toukokuussa, mutta sodan hävinneen osapuolen suurimmat kärsimykset olivat vasta alkaneet. Vankileireille eri puolilla Suomea oli vangittu yli 80 000 ihmistä. Heidän ”rikoksensa” oli ollut se, että he olivat rohjenneet uhmata laillista hallitusvaltaa, taistella leivästä ja inhimillisistä elämän olosuhteista lapsilleen ja perheilleen. He olivat nousseet kapinaan kuten miljoonat sorretut eri puolilla maanosaamme.

Jälkikäteen on spekuloitu sillä olisivatko työväestön vaatimukset olleet saavutettavissa ilman aseisiin tarttumista. Kuten sanoin vappupuheessani Tampereella, sitä me emme voi tietää. Me emme kokeneet sitä nälkää ja puutetta, jota ihmiset sata vuotta sitten kokivat. Emme kokeneet sadan vuoden takaista alistamista – emmekä toisaalta sitä uuden toivon viriämisen ilmapiiriä, joka vaikutti kapinaan ryhtymiseen. Kuten tutkija Teemu Keskisarja hiljakkoin luennollaan kiteytti, taistelivat punaisetkin henkilökohtaisen ja yhteisöllisen aatteensa, vapauden puolesta”. Vain tässä mielessä sisällissotaa, luokkasotaa voi nimittää myös vapaussodaksi.

Tampereella sisällissota kesti kaksikymmentäkaksi päivää. Kuten sisällissodissa käy, olivat taistelut erityisen traagisia; perheenjäsenet saattoivat taistella toisiaan vastaan. Myös kotijoukkojen arjen sosiaalinen järjestys muuttui kaaokseksi. Koulut muuttuivat sairaaloiksi, kodeissa nukuttiin vaatteet päällä, ikkunoihin askarreltiin suojia. Nälkä oli alituista, ja ruoan etsiminen vaarallista. Kodin turvan murtuminen oli totta kaikille. Tänä vuonna olen tuhansien muiden tavoin ajatellut erityisen paljon vakaumuksensa puolesta taistelleita, ja ajattelen edelleen. En edes halua saada heitä mielestäni ja olenkin tyytyväinen, että sisällissodan merkkivuonna sen tapahtumia on käsitelty paljon julkisuudessa. Uutta tutkimustietoa on tullut ja tulee varmasti edelleen, sisällissota on siirtynyt kirjallisuuteen ja teattereiden näyttämöille. Asia ei ole mitenkään loppuunkäsitelty.

Se on minulle henkilökohtaisestikin tärkeää, sillä sisällissodassa oli mukana myös minun tuolloin 16-vuotias isäni, josta kirjoitinkin edellisen blogikirjoitukseni. Tänä vuonna ovat olleet runsaasti esillä myös ne nuoret naiset, oikeastaan tytöt, jotka vielä huhtikuun viidentenä päivänä Raatihuoneen sisuksissa puolustivat punaista Tamperetta. He tiesivät varman kuoleman olevan lähellä, mutta moni ehkä koki kuten romaanihenkilö, piikatyttö Lempi Anneli Kannon hienossa romaanissa Veriruusut. Lempi oli Armonkalliolla vartiossa ja valkoisia lähestyi joka suunnalta.  Lempi oli urhea:” Tuli mitä tuli, oltiin kumminkin mekin kerran ihmisiä”.

Kaikkiaan lyhyen sodan aikana ja seurauksena menehtyi lähes 38 000 ihmistä, joista suurin osa punaisten puolella taistelleita tai heidän omaisiaan. Tampereella käytiin sodan verisimmät taistelut. Valkoisia kaatui noin seitsemänsataa, punaisia tuhatviisisataa ja lähes kymmenkertainen määrä joutui vangituksi.

Kaikki sodat ovat julmia. Se minkä vuoksi sisällissota yhä sadan vuoden jälkeenkin järkyttää ja riipaisee johtuu siitä ennenkuulumattoman julmasta, kansainvälistäkin huomiota herättäneestä terrorista, kansanmurhasta, jonka saksalaisten tuella voittanut valkoinen osapuoli käynnisti. Silloin ei enää taisteltu omasta hengestä, silloin oli kyse kostosta ja halusta lamaannuttaa työväen taistelu oikeuksistaan ikiajoiksi. Vankileireillä eri puolilla Suomea viruneet ihmiset joutuivat kestämään äärimmäisiä kokemuksia nälissään, janoissaan, sairaina, peloissaan, huolissaan läheisistään. Kaikki eivät toki kestäneetkään. Vangittuina oli paljon myös ihmisiä, joiden osuus sotatoimiin oli olematon.

Tuhansia ihmisiä teloitettiin tutkintavankeina, mielivaltaisesti, niin naisia kuin miehiä, jopa lapsia. Valkoiset käyttivät lapsia myös teloittajina. Heille maksettiin jokaisesta ammutusta punaisesta yksi markka. Vankeja tapettiin tietoisesti myös nälkään ja sairauksiin. On järkyttävää ja kansallinen häpeä, etteivät voittajat koskaan joutuneet teoistaan sotarikosoikeuteen, vaan heidät vapautettiin kaikesta vastuusta. Todennäköisesti monellakin on ollut omantunnontuskia, mutta virallinen totuus on pitänyt valkoisia vapaussankareina. Edes sisällissodan merkkivuonna korkein valtiojohtomme ei ole selkeästi tuominnut voittajien terroria.

Punaisten piina jatkui pitkään. Hengissä selvinneiden osaksi tuli kansalaisluottamuksen menettäminen vuosiksi, mikä oli tietysti syvä loukkaus vakaumuksensa puolesta taistelleille. Toisin kuin valkoiset punaiset eivät aina päässeet hautaamaan rakkaitaan. He eivät päässeet edes avoimesti suremaan virallisen valkoisen totuuden Suomessa.

Vääryydet ulottuivat omaisiinkin. Valkoisten kaatuneiden lesket saivat kunnolliset leskeneläkkeet. Punaisten lesket saivat vaatimatonta köyhäinapua ja kun se ei riittänyt, pienet punaorvot erotettiin usein vanhemmistaan ja lähetettiin Pohjanmaalle samaan ”kunniallista” kasvatusta. Viimeiset punaiset vangit armahdettiin vasta vuonna 1927, ja punaisten lesket saivat oikeuden  leskeneläkkeeseen vasta jatkosodan aikana ja osa sen jälkeen.

Kaikki sodista ja väkivallasta toipuvat yhteiskunnat joutuvat kohtaamaan kysymyksen siitä miten omaan menneisyyteen tulisi suhtautua. Sanoisin lyhyesti, että tätä surullista jaksoa historiassamme emme saa unohtaa, eikä se saa koskaan toistua. Usein esitetty vaatimus anteeksiannosta on mielestäni verhottua syyllisyyttä. Sanon jälleen, että ei meidän sukupolvillamme ole mitään oikeutta anteeksiantoon; sen voisivat tehdä vain vuoden 1918 julmuuksista kärsineet ihmiset. Meidän tehtävämme on tietää ja muistaa, ja toimia rauhan rakenteiden puolesta.

Tampere on yksi niistä paikkakunnista, joissa vakaumuksensa puolesta kaatuneiden nimet puuttuvat hautamuistomerkistä. Sekin on käsittämätöntä ja häpeällistä. Valtuustoryhmämme on ottanut asian esille, mutta ainakaan toistaiseksi demaripormestarin johtama kaupunki ei ole reagoinut asiaan. On siis jatkettava työtä edes tämän häpeän poistamiseksi.