Tamperelainen työläiskoti 1950-luvun loppupuolella. Keittiö ja kamari, kaksi aikuista ja neljä lasta. Kahden huoneen välinen ovi on raollaan, kuulen Ula-radiosta uutistenlukijan tutun tasaisen äänen. Sitten vanhempieni keskustelua jostakin maailman kriisistä. Isä madaltaa ääntään, jolloin tietysti höristän korviani. Sotaako ne hankkivat , isä huokaisee raskaasti. Tytönsydämessäni jysähtää.
Seison pitkän marssikulkueen alkupuolella. Edessäni isojen ihmisten leveitä selkiä juuri naftaliinista otetuissa vaaleanharmaissa popliinitakeissa. Kauempana päättymätön rivistö punaisia lippuja. Isällä on vasemmassa kädessään samanvärinen nauha, minulla kirjava vappuviuhka. Punaista, sinistä ja valkoista. Vapaata kättäni pidän isän karheassa muurarinkädessä, ja popliinien lomitse vilkuilen joko kavereitani näkyy. Opettaja on koulussa sanonut, että vappumarssi ei ole lasten paikka. Hänen kaulansa oli ihan punainen, kun hän sen sanoi. Mutta en minä häntä usko. Kyllä lapsetkin saa olla tyäläisten puolella, minä kuulutin koulun välitunnilla. En minä muutoinkaan opettajaa aina tottele. Luokkakuvassa hän käski kaikkien laittaa kädet ristiin, mutta minä en voinut laittaa, koska en usko jumalaan.
Keskustorin kello lyö viimein kymmenen; kellossa on kumea, metallinen sointi. Marssin alkutahdit kajahtavat, selät suoristuvat. Sovitan askeleeni isän valtaviin harppauksiin, mutta pian on vaihdettava kipitykseksi.
Marssi on kamalan pitkä, mutta en valita. Luon silmäyksiä uusiin nappikenkiini ja vilkuilen onko muilla tytöillä yhtä hienoja. Olen melko pollea. Sujautan suuhun kermaisen Alku-karamellin, niitä isä ostaa rautatieaseman lähellä olevasta pyöreästä kioskista silloin kun on juhlan aika. Ja nythän on.
Kun kulkue viimein kaartaa Pyynikille tutun mäntymetsän kupeeseen, on torvisoittokunnan ja viimeisen komean marssin aika. Hymyilen isälle, joka juuri pyyhkäisee silmänurkkaansa siniruutuiseen nenäliinaan. Tykkään isästä valtavasti!
Kirpeään männynkäpyjen tuoksuun sekoittuvat pian paistetun makkaran kutkuttavat aromit. Grillin luona näenkin koulukaverini Marjan ja ponnin nopeasti kohti grilliä. Isä jää polttelemaan Klubia esiintymislavan lähelle.
Kansallispukuisten tanssijoiden jälkeen lavalle kävelee nainen ruskeassa jakkupuvussa. Hän asettuu puhujapönttöön ja aloittaa: Hyvät toverit … Nauliudun paikoilleni – minähän tunnen tuon äänen. Hertta Kuusinen! Isän kanssa olen kuunnellut radiosta Pienoisparlamenttia, ja tiedän, että Hertta on viisain kaikista ja köyhien puolella. Mutta miten ihmeessä noin iso mahtuu sisään radioon?
Olen kolmasluokkalainen ja innokas aineiden kirjoittaja. Tällä kertaa opettaja antaa kotitehtäväksi kirjoittaa aine, jonka nimi on Sotamuistoja. Olen hämmentynyt, hypistelen punavalkoraidallisella suojapaperilla päällystettyä vihkoani. Miten minulla voisi olla sotamuistoja! Joskus olen kuullut isän puhuvan sodasta puolueosastomiesten kanssa. Ja kaksi kertaa olen kuullut kun isä ja äiti ovat jutelleet sodasta. Sillä toisella kertaa isä oli ollut ravintolassa, hän oli kotiin tullessaan pehmeällä tuulella ja näin kun hän itki sota-asioita. Sota on jotakin ihan hirveää. Vihaan sitä. Ja siitä opettaja käski kirjoittaa aineen.
Kysyn isältä mitä minun pitäisi tehdä. Näen miten isän kulmat kurtistuvat, hän ei pidä tästä ollenkaan. Käykin niin, että sitä kotiainetta en kirjoita, sen sijaan isäni kirjoittaa opettajalle kirjeen. Siinä hän sanoo omien sotamuistojensa olevan sellaisia, että hän ei niitä lapselle kerro. Isä kertoo myös, että viimeiseen sotaan hän kieltäytyi lähtemästä. Hän ei halunnut tappaa.
Opettaja lähettää jo samana päivänä isälle kipakan vastauksen. Hänen sotamuistonsa ovat hyvin kauniita, hän on ollut lottana rintamalla ja nähnyt kaiken uhrautuvuuden. Isä pudistelee päätään, näen hänen kasvoistaan, että opettajan vastaus on ihan väärä. Isä ei kuitenkaan jatka kirjeenvaihtoa, luultavasti minun vuokseni. Olen jo muutoinkin opettajan silmätikkuna, kommunistin lapsi. Opettajan on kuitenkin pakko myöntää, että vääränlaisesta kodistani huolimatta olen hyvä lukemisessa ja kirjoituksessa ja laskennossakin, niin ja laulussa myös. En ole oikeastaan missään ihan huono, vaikka inhoankin käsitöitä ja voimistelua.
Armonkallion puolueosaston kokous meillä kotona. Isä on laittanut ylleen tumman puvun ja valkoisen paidan ja solmion. Äiti on keittänyt kahvia, ja laittanut leipävadille tarjolle Marie-keksejä ja pitkopullaa. Me lapsetkin saisimme maitokahvia ja pullaa ja ennen muuta niitä keksejä. Kokouksen aluksi isä kehottaa minua ja siskoani laulamaan puoluemiehille Warshavjankan. Laulussa on paljon sanoja, joita en ymmärrä ollenkaan, mutta ei se mitään, osaan ne ulkoa. Laulun jälkeen taidan sanoa jotakin nasevaa, koska yksi isän puoluetovereista kehaisee, että tosta likastahan tulee Hertta Kuusinen. Oooh, sydämeni on pakahtua ylpeydestä! Tämän jälkeen pakkaudun entistäkin innostuneempana radion äärelle kuuntelemaan Pienoisparlamenttia.
Joitakin vuosia myöhemmin lempiohjelmani radiossa on vaihtunut Kaleidoskooppiin, jossa soitetaan suosituimpia iskelmiä ja jutellaan iskelmätähdistä. Syksyisenä perjantai-iltana kuuntelemme sitä siskojeni kanssa ja kinaamme kumpi on parempi laulaja, Laila Kinnunen vai Pirkko Mannola. Kaksi vanhempaa siskoani asettuu entisen Miss Suomen kannalle, minä ja nuorin sisko tiedetään, että Laila on Suomen paras naislaulaja. Onneksi hän voittaa aina kaikki suosikkiäänestyksetkin. Äkkiä ohjelma keskeytetään ja Epävireiset sydämet vaihtuu surumusiikkiin. Joku sinfonia, luoja miten tylsää, ja väärin. Tunninmittaisten minuuttien kuluttua surumusiikin syyksi selviää se, että Yhdysvaltain presidentti Kennedy on ammuttu Dallasissa. No se on kyllä järkyttävää.
Järkytykseni muuttuu parin päivän kuluttua suuttumukseksi, kun yksi luokkatoveri ilkkuu jälkien johtavan ”Venäjälle”. Voi miten tyhmää uskoa, että ampuja todellakin olisi se Oswald, joka on joskus käynyt Neuvostoliitossa. Sehän nyt on ihan selvästi lavastus. Väittelen kiivaasti ilkkujan kanssa murhaajasta. Kun molemmilta loppuvat argumentit huudetaan muuten vaan naamat punaisina. Olisipa isä nyt tässä sanomassa miten tämä asia oikein on. Minun täytyy kyllä itsekin perehtyä asioihin tarkemmin, päätän salaa.
Seitsemäntoistavuotiaana olen töissä ison kahvilaketjun tamperelaisessa kahvilassa. Osaan työni ja teen sen huolella. Pidän myyntitiskin ja koko kahvilan siistinä ja järjestyksessä, valmistan välillä lehtipihvejä ja kaakaota kermavaahdolla, tiedän olevani nopea ja ahkera. Kaikki tämä mitättömällä palkalla. Yhtenä päivänä kahvilaketjun omistaja, työntekijöiden keskuudessa pelkoakin herättävä autoritäärinen mies astuu sisään kahvilaan, ja on tuskin tervehtinyt kun jo osoittaa sormellaan kahvilan lattiaa. Tokaisee tylysti, että koska mahtaa olla viimeksi pesty. Sisikunnassani kiehahtaa. Olen pessyt lattian pari tuntia sitten, mutta ainahan noin surkeaa materiaalia oleva lattia näyttää likaisenharmaalta. Tämän sanon mahtailevalle omistajalle hyvin selkeästi ja silmiin katsoen. Hän rykäisee vaivautuneesti ja painelee jonnekin keittiön uumeniin. Vai tällaistakin tämä työläisten riisto voi olla, syytetään asiaankuulumattomasti. Sellaiseen en suostu, vaikka mitä seuraisi.
Vanhempi sisareni on työtoverinsa houkuttelemana mennyt mukaan joihinkin poliittisiin kokouksiin, ja tulee niistä kotiin silmät sädehtien. Sisaren rintapieleen ilmestyy punainen Lenin-merkki, seinälle iso Lenin-juliste. Hän kantaa kotiin paksuja monisteita, Sosialismin teoria-lehtiä ja tutkii niitä iltakaudet. Kiinnostun välittömästi. Täysin epäpoliittiset nuoruusvuodet tansseineen ja iskelmävihkoineen eivät enää tyydytä. Voiko niihin kokouksiin tulla mukaan, kysyn sisareltani. Siitä se alkaa. Menen mukaan, minusta tulee saman tien nuorisoliittolaisaktivisti Suomen Demokraattiseen Nuorisoliittoon, ja aika pian myös puolueen jäsen.
Kesällä 1973 jo nuorena aikuisena Berliinin festivaaleilla, missä maailman edistyksellinen nuoriso kohtaa. Rauha. Solidaarisuus. Yhteistyö. Marsseja, juhlia, tapaamisia. Jossakin humun keskellä katson äkkiä – ensimmäisen kerran sitten lapsuuden – ihailemani poliitikon, Hertan, lämpimiin ruskeisiin silmiin. Kerta jää myös viimeiseksi. En kuitenkaan ajattele sitä, elän ikätoverieni kanssa kiihkeää, ihanaa 70-lukua. Maailma pienenee ja tulee lähelle. Tärkein sana on solidaarisuus. Maailman kaunein sana.
Nuorisoliitossa järjestämme mielenosoituksia metallin lakkolaisten tukemiseksi, chileläisten pakolaisten tukemiseksi, ANC:n taistelun tukemiseksi. Ihana kirjainyhdistelmä UKTJ; se tarkoittaa uutta kansainvälistä talousjärjestystä. Köyhien maiden riisto on saatava loppumaan, parempi ja turvallisempi maailma voi syntyä vain tasavertaisuuden pohjalle. Iltaisin on kokouksia, keskusteluja, väittelyjä. Kenties mustavalkoisia, mutta ehdottoman vilpittömiä.
Kaksikymmentäkaksivuotiaana sadan työntekijän pääluottamusnaisena ihmettelen vain sitä, miten romanttinen käsitys sinipaitaisilla nuorisoliittolaisilla on työläisistä. Minä en näe ympärilläni sankarityöläisiä. Näen tavallisia, ristiriitaisia, enimmäkseen epäpoliittisia ihmisiä, jotka olen saanut liittymään ammattiliittoon, mutta siihen heidän poliittisuutensa päättyykin. Useimmat ovat kiinnostuneempia television Peyton Placesta kuin Vietnamin sodasta. Eikä se tee heistä sen huonompia ihmisiä. Todennäköisesti juuri näiden ihmisten vuoksi omat jalat eivät irtoa maasta. Tiedän omakohtaisesti, miten hankalaa on työnantajan kanssa neuvotella vaikkapa vaatimattomasta työsuojelu-uudistuksesta. ”Vallankumous tänään – huomenna on jo myöhäistä”-iskulauseet kuulostavat lapsellisilta.
Vuosi 1974. Kylmänä maaliskuisena päivänä Sirola-opiston rehtori kutsuu kaikki opiston opiskelijat, meitä on yli kahdeksankymmentä, koolle juhlasaliin. Rehtori on tavallistakin vakavampi. Minulla on kerrottavanani kaksi murheellista asiaa, hän aloittaa. Kerrankin hiiskumaton hiljaisuus. Ensimmäinen ikävä uutinen on se, että energiakriisin vuoksi opistollakin tullaan säästämään lämmityksessä. Toista uutista aloittaessaan rehtorin ääni särähtää: Rakas toverimme Hertta Kuusinen on tänään kuollut Moskovassa.
Myöhemmin samana iltana istun lempipaikassani vanhassa kirjastossa ja katselen ulos korkeasta ikkunasta. Katumajärven jäät lähtevät piakkoin, maisema on sanomattoman kaunis. Ajattelen Herttaa, ja isääni, jonka menetin jo vuosia sitten, vain kuusitoistavuotiaana. Kaipaan häntä, kipeästi. Kuuntelen levyltä Tsaikovskin Pähkinänsärkijää. En tiedä miksi juuri sitä, pidän enemmän Mozartista ja Chopinista, joihin olen tutustunut Sirola-vuoden aikana. Tunnen vahvasti yhden aikakauden päättyvän, vaikka elämä ympärillä on täyttä, kiihkeääkin.
Minulle on jo kauan, ilmeisesti aina ollut itsestään selvää, että poliittinen kotini on vasemmalla, sydämen puolella. Vaikea sanoa kuka valitsi kenet, niin selvää se on ollut. Sitä en vielä tiedä mitä kaikkea poliittisessa kodissani tulen tekemään. Nyt ihan ensiksi haluaisin opiskella, ja puuhailla siinä sivussa nuorisoliitossa.
Toisin käy. Sirola-opiston jälkeen sallin houkutella itseni töihin nuorisopiiriin. Mielestäni en ollenkaan sovi toimitsijaksi, mutta yritän parhaani. Minulle on muutenkin kertynyt jo kasapäin luottamustehtäviä. En todellakaan havittele niitä, mutta niitä vain kertyy. Olen velvollisuudentuntoinen ja huono kieltäytymään. Sitä paitsi onhan minulla aikaa ja tehtävät tuntuvat kiinnostavilta ja tärkeiltä.
Olen jo kaupunginvaltuutettu ja nuorisopiirin ”pojat” ovat kovasti tekemässä minusta ehdokasta myös eduskuntavaaleihin. Ajatus tuntuu kovin kaukaiselta ja siitähän nuorisopiirissä lähdetäänkin, että nämä vaalit olisivat ikään kuin harjoitusta. Vasta sitä seuraavissa vaaleissa olisin vakavasti otettava ehdokas. Olen mukana suunnitelmassa, koen että se on poliittinen velvollisuuteni työläisnuorten edustajana. En kuitenkaan osaa ajatella ehdokkuutta kovin konkreettisesti, valituksi tulosta puhumattakaan. Sitä paitsi suhtaudun parlamenttiin erittäin kunnioittavasti ja koen, että sinne pitäisi valmentautua kunnolla. Mahdollisessa kansanedustajuudessa näen varjopuoliakin. Jo kaupunginvaltuutettuna olen huomannut miten tehtävä voi rajoittaa ja eristää. Aina en voikaan valita itse pöytäseuraani. Joudun istumaan pönäköitten johtajien pöydissä kuulemassa puhetta, joka useinkin tuntuu käsittämättömältä spekuloinnilta. Haluaisin olla ikäisteni nuorten ihmisten parissa ja jakaa kokemuksia, joista olen kiinnostunut, ja joita ymmärrän.
Presidentti Kekkonen hajottaa eduskunnan ETYK-vuonna 1975, vaalit tulevat ennenaikaisesti syksyllä. Nuorisopiirin vaalityö on kiintoisaa, hauskaakin. Paljon järjestöjä ja tilaisuuksia, tutustun lukemattomiin uusiin ihmisiin, ja opin puhumaan omin sanoin. Pidän ihmisten tapaamisesta, en kohtaa heitä vain mahdollisina äänestäjinä. Minua liikuttaa se miten he luottavat nuoreen ehdokkaaseensa. Vaalityössä kulkee kaiken aikaa yhtenä juonteena puolueen kahtiajako, se on mieletöntä. Kaikki eivät ole liikkeellä rehdisti, kuulen itsestänikin joitakin mielikuvituksellisia tarinoita. Se sattuu, mutta keskityn asioihin.
Vaalitulosta seuraan radiosta yhdessä nuorisoliittolaisten kanssa. Äänten laskennan edistyessä minua alkaa pelottaa. Äänimääräni on lähes sama kuin istuvalla kansanedustajalla, enkä totisesti haluaisi ohittaa häntä. Kaisu Weckman saa lopulta kolmesataa ääntä enemmän ja olen taatusti vaalien onnellisin ei valituksi tullut.
Hetkistä Pienoisparlamentin äärellä on vierähtänyt vajaat kaksikymmentä vuotta, kun olen oikeassa parlamentissa SKDL:n nuorimpana ja koko eduskunnan toiseksi nuorimpana kansanedustajana. Isä olisi minusta ylpeä, kuten minäkin olen aina ollut ylpeä isästä, rauhan miehestä.
Työ eduskunnassa on valtavan mielenkiintoista ja haastavaa ja teen sitä antaumuksella. Kolme vuotta myöhemmin olen SKDL:n varapuheenjohtaja. Kaikissa seuraavissa vaaleissani olen sekä vaalipiirini että puolueeni eniten ääniä saanut. Se koskettaa ja velvoittaa.
”Hertan jalanjäljillä”-otsikoita on ilmaantunut lehtiin. En kiinnitä niihin ihmeempää huomiota. Edessä kohisee oma nuori elämäni. Arvostan yhä Herttaa, mutta en enää kritiikittömästi. Olen myös surullinen siitä millaisia henkilökohtaisen elämän uhrauksia hän katsoi olevansa pakotettu tekemään politiikan vuoksi. Koen vahvasti, että haluan olla oman aikani ja itseni näköinen poliitikko. Ihan helppoa se ei ole. Tuntuu siltä, että naispoliitikon tulisi yhä olla mahdollisimman vähän nainen, jotta otetaan politiikassa vakavasti. Tulisi olla vähän niin kuin eduskunnan mietintö. No sehän minulta sujuu, asiallisuus.
Vuosien ja kokemusten myötä uskallan olla monipuolisemmin se joka olen, joksi olen kasvanut. Mutta se onkin jo toinen tarina.