Naisporukalla puntaroimme hiljakkoin olleen Työväenkirjallisuuden päivän antia. Päivän avaussanoista Työväenmuseo Werstaalla vastasi tällä kertaa Tarja Halonen. Hän kertoi Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin puhuneen hiljakkoin fasismin vaarasta, muistuttaneen siitä, että fasismi on aikaisemminkin historiassa noussut demokratian turvin.
Euroopan ja jopa pohjoismaiden politiikassa ja yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on tänä päivänä piirteitä, jotka ovat hyvin huolestuttavia, osa jopa pelottavia. Köyhyys ja huono-osaisuus lisääntyvät. Asenteet maahanmuuttajia ja myös muita tukea tarvitsevia kohtaan ovat koventuneet. Ilmastonmuutosta ei oteta vakavasti siellä missä asiaan voitaisiin eniten vaikuttaa. Talouspolitiikan onnistumista mitataan talouden kasvulla ja kulutuskriittisyyttä pidetään taivaanrannan maalailuna. Suurten pääomien liikkeistä ei enää ota muuta selvää kuin että maailman rikkaudet kasaantuvat harvoille eivätkä taatusti koidu köyhimpien hyväksi. Harmaa talous saa hallitusten luvalla rehottaa. Samaan aikaan poliittinen kulttuuri sekä valtamedia on tullut pinnallisemmaksi; vaikea sanoa kumpi on muna ja kumpi kana.
Voidaanko tälle kehitykselle yhtään mitään, sitä pohdimme. Mitä tavallinen yksityinen ihminen voi tehdä. No, hän voi äänestää vaaleissa toisenlaista kehityskulkua tavoittelevia puolueita ja pyrkiä itsekin luottamustehtäviin. Hän voi myös toimia erilaisissa kansalaisliikkeissä muutoksen puolesta. Mutta riittääkö tämä. Onko pragmaattinen vaikuttaminen liian hidasta. Ollaanko jo auttamattomasti myöhässä ajatellen ilmastonmuutosta ja kasvavia pakolaisaaltoja, monia köyhyyden mukanaan tuomia ilmiöitä.
Porukassamme moni oli sitä mieltä, että nämä ihan tavalliset vaikuttamisen keinot eivät kerta kaikkiaan enää auta eivätkä riitä, eivätkä ehdi. Tarvitaan jotakin paljon jämäkämpää vastavoimaa tuhoavalle kehitykselle. Tarvitaan uusi Peace and love- vallankumous, kuten yksi joukostamme asian muotoili. Tarvitaan tekoja, joilla ihmiset houkutellaan suuriin muutoksiin rauhanomaisesti. Yleislakkokin olisi paikallaan.
Olen samaa mieltä. Kunnollista vastavoimaa tarvittaisiin, mutta miten muutos tehdään? Ihmisiä on hyvin vaikea saada liikkeelle osoittamaan mieltään. Aika harvoin itsekään tulee lähdetyksi kadulle vappumarsseja lukuun ottamatta. Silloin kun olen lähtenyt vaikkapa eläinten oikeuksia puolustavaan tai lähisuhdeväkivaltaa vastustaviin mielenosoituksiin, on niissä ollut kourallinen nuoria ja muutama meitä varttuneita.
Oman ikäluokkani ihmiset, saati vanhemmat, eivät enää aktiivisesti osallistu poliittiseen toimintaan, eikä heitä voi siitä syyllistää. Me suurten ikäluokkien vasemmistolaiset olemme ehtineet olla kaikilla mahdollisilla barrikadeilla jo 1960 ja -70 luvuilla.
Vietnam. Chile. Etelä-Afrikan apartheid. Palestiina. Kehitysyhteistyö. Uusi kansainvälinen talousjärjestys (UKTJ). Naisten oikeudet. Lasten oikeudet. Työläisten oikeudet. Työttömyys. Osattomuus. Asunnottomuus. Nuorten yhteiskuntatakuu. Järvien suojelu. Ei EEC:lle. Kansallispankki kansalle. Taiteilijapalkka. Yritysdemokratia. Yritysten yhteiskuntavastuu. Ja niin edelleen; muistot alkavat kulkea filminauhana verkkokalvoillani.
Tutuiksi ovat tulleet työväentalot ja kerhohuoneet, solidaarisuuskeräykset ja banderollit. Tehtaiden portit ja rakennustyömaat. Monille myös kuntien valtuustot ja eduskunta. Puoluetyö. Emmekä totisesti ole olleet ajamassa omia etujamme, kuten joskus epä-älyllisesti väitetään ikäluokkamme tehneen. Erot yhteiskunnallisissa arvoissa ja niistä seuranneissa päätöksissä eivät ole kulkeneet sukupolvien, vaan puolueiden välillä. Suomalaisen hyvinvointivaltion rakensivat suuret ikäluokat ja sen edeltäjät. Nyt sitä puretaan ihan muiden toimesta. Eikä sekään johdu kenenkään iästä, vaan eri puolueiden erilaisista arvovalinnoista.
Hyvin pitkään halusin uskoa siihen, että sukupuolella olisi selkeää merkitystä; että naiset pitäisivät tiukemmin kiinni ihmisten tasaveroisuuteen vaikuttavista asioista. Joissakin tehtävissä näin ehkä onkin, mutta vaikuttavimmilla poliittisilla paikoilla politiikan sisältöön vaikuttaa naisillakin enemmän puolue kuin sukupuoli. En ole enää varma olisiko tilanne toinen, vaikka niin sanottu kriittinen massa, noin puolet joukosta olisi naisia. Pitkän linjan tasa-arvotaistelijana ja feministinä on ikävää tunnustaa tämä epäily. Toivon olevani tässä väärässä.
Politiikkaan vaikuttavat toki kansallisten päätöksentekijöiden ohella myös kansainväliset tekijät. Kaikki päätökset eivät ole omissa käsissämme, mutta hyvin monet sentään ovat.
Mutta takaisin siihen mitä me voimme tehdä tänään, jolloin vanhemmat ovat ymmärrettävästi väistymässä syrjään, ja jolloin työikäiset ovat monesti koventuneen työelämän uuvuttamia. Asuntolainojen puristuksessa monet voivat myös pelätä työpaikkansa puolesta, mikä taatusti vaikuttaa mahdollisuuksiin nousta puolustamaan työntekijöiden oikeuksia.
Nuorista vain pieni osa kokee vasemmiston tai vihreidenkään arvot omikseen; nuoret kun suosivat paljon enemmän kokoomusta, tai kokevat politiikan kokonaan epäkiinnostavaksi. Näköalattomuus tänään onkin ymmärrettävää. Mikä joukko siis tekee sen niin tarpeellisen, perustavaa laatua olevan muutoksen, jota nyt kipeästi tarvittaisiin?
En todellakaan tiedä, mutta sen tiedän, että maapallolla ja muutoksella on kiire. On saatava aikaan isoja rakenteellisia ratkaisuja siinä mitä tuotetaan, miten paljon tuotetaan ja millä tavalla tuotetaan. On myös hylättävä nykyiset kulutustottumukset, (tämä koskee nimenomaan joukkoa, jolla on ollut varaa kuluttaa), hyväksyttävä se, että vähemmälläkin tulee toimeen, hyväksyttävä solidaarisuus käytännön toimissa, ja ymmärrettävä, että tasa-arvoinen yhteiskunta on loppujen lopuksi kaikille paras ja turvallisin. Hyvinvointia riittää kaikille jos niin tahdotaan. On tietysti utopiaa, että tämä tietoisuus toteutuisi laajasti. Jääkö siis jäljelle vain mahdollinen kriisitietoisuus? Pitääkö tapahtua jokin niin raju luonnonilmiö, pakolaisvirtojen kasvu, terrorismin nousu tai jokin muu katastrofi, että vasta se havahduttaa ja pakottaa muutokseen?
Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaiset kysymykset eivät olleet ajankohtaisia. On järkyttävää, että ne nyt ovat sitä. Kysymyksiä on paljon, mutta maailmanselityksiä, saati ulospääsyteitä vähän. Laajempaa Peace and love- vallankumousta ei ole näköpiirissä. Ehkä on vaan jatkettava pragmaattista, arkista työtä muutosten puolesta, jaksettava lähteä niihin toisinaan pitkästyttäviin kokouksiin ja tilaisuuksiin, hankittava lisää tietoa loppumattomissa seminaareissa, esitettävä vastalauseita, osoitettava mieltä, verkostoiduttava ja yritettävä vakuuttaa muutoksen välttämättömyydestä kanssaihmisiämme yksi kerrallaan. Sydän kerrallaan, lainatakseni Heikki Salon sanoja Tampereen Työväen Teatterin Tytöt-musikaalissa.
Sisällissodan merkkivuonna onkin hyvä muistaa se miten raskaan taakan sadan vuoden takaiset taistelijat joutuivat kantamaan hakiessaan luokalleen oikeutta. Tie on raivattu meidän arkiselle muutostyöllemme.