Suomi ja maailma on pian päättyvänä vuonna ollut monenlaisessa myllerryksessä, mutta tässä blogissani teen inventaariota henkilökohtaisemmin. Miten vuosi on mennyt, mitkä asiat nousevat mieleen juuri nyt.

Aloitan kuitenkin politiikasta, jossa itse olen mukana kaupunkitasolla. Niin, se on edelleen mielenkiintoista, vaikka ihmettelen monesti kaupunginvaltuuston kokouksissa, että mitä minä täällä teen. Ihmettely liittyy niihin tunteihin, jolloin yhdet ja samat valtuutetut käyttävät kaikkien yhteistä aikaa puhumalla ne yhdet ja samat asiat moneen kertaan, ja usein myös asian vierestä. Noina hetkinä tuntuisi fiksummalta olla lukemassa hyvää kirjaa tai vaikkapa imuroimassa kotia. Mutta sitähän demokratia on, että luottamushenkilöillä on oikeus puhua, enkä minä todellakaan halua olla rajoittamassa sitä oikeutta. Omaa harkintaa sen sijaan toivon käytettävän paremmin.

Vaikka valtuusto onkin se korkeinta päätösvaltaa kunnassa käyttävä elin, koen lautakuntatyön tärkeimmäksi ja myös mielekkäämmäksi. Lautakunnan kokouksissa pysytään kulloinkin käsiteltävässä asiassa, puhutaan asiaa eikä pidetä vaalipuheita, yleisöä kun ei ole paikalla. Lautakunnassa pystyy myös oikeasti vaikuttamaan tehtäviin päätöksiin edellyttäen tietysti, että asioihin perehtyy ja jaksaa olla pitkäjänteinen. Hyvänä esimerkkinä tästä voi mainita lastensuojelun resurssien parantamisen Tampereella. Tulokset lastensuojelussa eivät voi näkyä hetkessä, mutta ne tulevat kyllä näkymään kun lastensuojelua tarvitsevat lapset saavat apua oikeaan aikaan.

Kuten tiedetään, ei kukaan saa yksin mitään aikaan, mutta yhtä totta on se, että usein tarvitaan moottorina se yksi ihminen, joka tekee hellittämättömästi työtä jonkun tavoitteen puolesta. Ja tietysti tarvitaan oma, hyvähenkinen valtuustoryhmä, jossa asioita työstetään.

Käytännössä kaupunginhallitus on se elin, joka käyttää kunnissa suurinta valtaa. Itse en ole halunnut enkä suostunut kaupunginhallitukseen siitä syystä, että kaupunginhallitus kokoontuu viikottain ja kh-jäsenyyden hoitaminen hyvin vaatisi siis paljon enemmän aikaa kuin vaatii lautakuntatyö. Tässä kohtaa elämää tuntuu siltä, että olen antanut jo niin paljon aikaa politiikalle, että nyt riittää hiukan vähempi. Eikä sekään tarkoita vähää. Kokousten välissä on seminaareja, palveluihin tutustumista, kuntalaisten tapaamisia, asioihin perehtymistä, sähköposteihin vastaamista, kirjoitushommia. Vuoden viimeisen valtuustoaloitteen kirjoitin juuri asunnottomuuden torjumisesta ja asunnottomien, kodittomien ihmisten auttamisesta.

Kalenteria on vaikea pitää kurissa, koska niin monet asiat kiinnostavat ja aina oppii uutta. Tämä ei  ole valitusta; kaikkihan on itse valittua.

Seuraavat kuntavaalit ovat vuoden 2021 keväällä, vajaan puolentoista vuoden kuluttua. Olen luvannut kertoa tämän vuoden aikana lähdenkö vielä ehdokkaaksi. Minua hiukan hymyillyttikin kun nuorehko henkilö kysyi vieläkö jaksan lähteä vaaleihin. Jaksamisesta ei ole kyse kun olen terve ( ja nyt koputan maalaamatonta puuta), ja virtaa riittää, mutta mietin ajankäyttöä. On sentään kiva parisuhde, maailman suloisin lapsenlapsi, paljon kulttuuritarjontaa, ystäviä, naisryhmiä…

Vasemmistoliitolla on monista puolueista poikkeava tilanne sikäli, että meillä on tulossa paljon nuoria ehdokkaita, mutta iäkkäämmistä on pulaa. Molempia tarvitaan. Mietin siis. Olen saanut laajan kannatuksen kaikissa vaaleissa, joissa olen ollut ehdokkaana. Se tekee kiitolliseksi ja tuo vastuuta.

Ikääntyminen on tietysti ollut yksi vuoden tapaus itselleni. Kesällä saavutin maagisen seitsemänkymmenen vuoden iän. Peilistä toki näen ikäni, mutta tuo lukema tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä. Onhan uudelle kymmenluvulle siirtyminen aikaisemminkin tuntunut ihmeelliseltä, mutta seitsemääkymppiä on ihan mahdotonta ymmärtää. Ei tunnu siltä. Yhdessä syntymäpäivähaastattelussa taisin sanoakin, etteihän tämä rocksukupolvi tajua vanhenevansa.

Näin nyt kuitenkin on päässyt käymään ja siihen on tottuminen. Vähän sitä helpottaa tietoisuus siitä, että samassa letkassa tässä mennään lähimpien ystävien kanssa.

Tähän vuoteen mahtuu valtavasti iloa opiskelevasta tyttärestä. Hän on ihana äiti juuri neljä vuotta täyttäneelle pojalleen, lapselle, jolla on ihan erityinen paikka minun sydämessäni. Olen Leevin mammi; se on se kaikkein merkittävin luottamustehtäväni. Lähellä on myös huolta, sekä suurta ahdistusta ja surua, joista en voi sen enempää puhua kun kyse on muista ihmisistä. Kaikista arjen hyvistä asioista huolimatta joudun ponnistelemaan saavuttaakseni joulumielen.

Olen muissakin ”vuosikertomuksissani” maininnut kaikki kolme naisryhmääni, jotka ovat aina yhtä voimaannuttavia. Lukupiiri Hellahuoneessa olemme etenkin syksyn aikana lukeneet ihania kirjoja; Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin, Minna Rytisalon Rouva C, Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, Sirpa Kähkösen Muistoruoho. Seuraavassa lukupiirissä paneudumme Heidi Köngäksen Mirjamiin ja sen jälkeen Elina Hirvosen Punaiseen myrskyyn. Lukupiiri on tietysti paljon enemmän kuin lukupiiri. Se on neljän ystävyksen kohtaamispaikka.

Sitä on myös Ulvojat-ryhmämme, jossa jaamme kokemuksia sijais/adoptioäitien kesken, sekä Pitkälle ehtineet, joiden kanssa on ennätetty sukeltaa mitä moninaisimpiin naiselämän teemoihin. Syksyn teemamme oli kevyemmin Juhlat. Platonin Pidot-teoksen tyyppisesti mekin pidimme ylistyspuheita valitsemistamme aiheista. Kyllä siinäkin keveän lisäksi päästiin myös syviin vesiin.

Vielä on kuluvan vuoden osalta mainittava pari uutta ystävyyttä, jotka ovat syntyneet Tampereen Teatterikulmassa TTT:n ensi-iltojen jälkianalyyseissä. Ja tietysti itse teatteri on isossa roolissa vapaa-aikanani. Syksyn esityksistä eniten jää mieleeni TTT:n Antigone, sekä Väinö Linnasta kertova Komediateatterin Päämäärä.

Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2020? Varmasti niin iloa kuin suruakin, mutta kuten elämänkumppanini Markku sanoo, sitähän elämä on – iloa ja surua tuntemisesta.

Toivotan hyvää, levollista joulua ja onnellista alkavaa vuotta. Toivottavasti se on maailmallakin rauhan vuosi.