Surua, iloa, oppimista, lapsen maailmaan eläytymistä, vaikuttamistyötä, kirjoja, muuta kulttuuria, ystäviä, pesänrakennusta – näistä on vuoteni 2021 tehty.

Aloitan koronavuoden suruista. Yhtään läheistä en ole menettänyt tuolle pirulliselle taudille, joka on vaikuttanut koko pallomme ihmisten arkeen enemmän tai vähemmän. On kuitenkin surullista kuulla päivittäin tautiin menehtyneistä kaiken ikäisistä ihmisistä, ja erityisen surullista on tietää se, että valtava joukko maailman ihmisistä ei ole saanut vielä ensimmäistäkään rokotusta. Suuttumusta herättävät he, joille rokotusten saaminen on ollut mahdollista, mutta eivät ole rokotusta ottaneet itsekkäistä syistä, kanssaihmisistä piittaamatta. Terveydelliset syyt rokotuksen esteenä ovat eri juttu.

Huhtikuussa kuoli nuoremman siskoni puoliso vain 59-vuotiaana äkilliseen, aggressiiviseen sairauteen. Ympärillä jylläävä pandemia kavensi hänen viimeisten  kuukausiensa kokemusmaailmaa, mikä tuntui kohtuuttomalta. Myös läheisen ystävän puoliso menehtyi pari viikkoa aikaisemmin, nopeasti edenneen sairauden seurauksena hänkin. Vanhin siskoni siirtyi omassa jo pitkään jatkuneessa sairaudessaan palliatiiviseen vaiheeseen.

Nämä kaikki ovat olleet pysäyttäviä kokemuksia ja saaneet tietysti meidätkin, Markun ja minun useamman kerran pohtimaan kuoleman lopullisuutta. Juuri tänään yksi ystäväni kirjoitti minulle viestissään ystävästään, joka eläkkeelle jäätyään totesi, että ” elämä päättyy täydelliseen epäonnistumiseen ja se on vapauttavaa”. Äärimmäisen kiinnostava, syvällinen, ja uskoakseni opettavainen ajatus, jota taidamme pohtia uudenvuoden valvojaisissa ystävien kera.

Oppiminen on ikuista. Ja ihanaa. Sehän tarkoittaa sitä, että on auki uudelle. Ei jämähdä vanhoihin totuuksiin. Eniten olen kai tänä vuonna oppinut luopumisesta. On tuskallista luopua läheisistä ihmisistä, mutta moni luopuminen on myös löytämistä. Tämähän ei ole minullekaan mikään uusi oivallus, mutta jotenkin asia tulee koko ajan ilmeisemmäksi ja konkreettisemmaksi. Menetykset opettavat, omat valinnat tekevät sitä enemmän todeksi.

Yksi noista valinnoistani on se, että tämän käynnissä olevan valtuustokauden jälkeen jätän niin sanotun edustuksellisen politiikan, eli en enää ole ehdokkaana vaaleissa. ( Tradekan vaaleihin vielä lupauduin mukaan, mutta mahdollinen valituksi tuleminen ei aikatauluta arkea siten kuin kaupunginvaltuutettuna toimiminen). Päätös on iso, mutta varmasti ymmärrettävä; aloitin sentään jo 22-vuotiaana vaikuttamistyön. Ja kuten sanottu se jatkuu vielä muutaman vuoden täysipainoisesti sekä valtuustossa, että sivistys-ja kulttuurilautakunnassa. Viimeisin, marraskuussa jättämäni  valtuustoaloitteeni koskee neuropsykiatrisia piirteitä omaavien lasten ja heidän perheidensä tuen vahvistamista.

En tiedä vielä mihin kaikkiin löytämisiin tämä luopuminen johtaa, mutta aivan varmasti se tarkoittaa enemmän lukemista ja kirjoittamista, enemmän taiteesta ja kulttuurista nauttimista, enemmän aikaa ihmissuhteille, toivottavasti myös enemmän liikkumista ja kuntoilua. Olen niin monista asioista kiinnostunut, että luultavasti tarvitsen kalenteria jatkossakin.

Koronasta huolimatta on etenkin syyspuolella ollut mahdollista käydä teatterissa ja konserteissa. Elokuviakin on kiva katsoa, mutta ne eivät koskaan saavuta kokemusta siitä, että näyttämöllä on eläviä ihmisiä, joiden kanssa hengitetään samaa ilmaa ja ollaan vuorovaikutuksessa tässä ja nyt. Syksyn näytöksistä taisi eniten jäädä mieleen Turun kaupunginteatterin Tampereen Teatterikesässä esittämä, 1960-luvulla syntynyt musikaali Cabaret. Se miten fasismin tulo ulottuu ihmisten, jopa rakastavaisten, yksityisyyteen on yhä riipaisevaa. Pidin myös Työviksen Kellarissa esitetystä hullunhauskasta näytelmästä Kun kissakin kuoli aloin nauraa – Kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille.

Muutkin Eeva-Liisa Mannerin satavuotissyntymän juhlatilaisuudet Tampereella olivat upeita. Valloittava Muiston pysyvyys-konsertti Livelabissa, koko päivän seminaari Laikussa, runotilaisuus Mannerin haudalla, hyväätekeviä kokemuksia.

Kun korona rantautui Suomeen – oliko se vuonna 2020 – minulle kävi kummallisesti lukemisen suhteen. Siinä tuli pitkä tauko, en vain osannut keskittyä kirjoihin. Tänä vuonna olen kuitenkin palannut normaaliin lukurytmiin ja kirjavuosi onkin ollut mainio. Jo keväällä ilmestyi Anneli Kannon hieno Rottien pyhimys. Se houkutti niin minut kuin lukuisat muut Hattulan kirkkoon katsomaan keskiaikaisia kirkkomaalauksia. Anneli sai aikaan kansainvaelluksen.

Syksyn kiinnostavaa kirjasatoa ovat olleet muun muassa Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä, Johanna Venhon Syyskirja, Meri Valkaman Sinun, Margot, Kristiina Wallinin Vaikeampaa on olla näkemättä unia. Vanhemmista tänä syksynä lukemistani kirjoista on mainittava lukupiirissä lukemamme Bernhard Schlinkin Lukija, Hannimari Heinon & Kristiina Wallinin Puutarhakirjeitä, sekä Matkakirjeitä. Nämä viimeksi mainitut kirjekirjat taitavat nousta kirjasyksyn suosikeikseni. Seuraavien luettavien pinossa tosin ovat vielä Sirpa Kähkösen Vihreä sali, Pirkko Saision Passio, Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner, Marja Jylhän Vanhuustutkijan koronavuosi, Suvi Ratisen Omat huoneet. Ja vielähän en tiedä mikä kirja on joulupukin valinta minulle tänä vuonna. Olen kyllä vihjaillut.

Lukupiirin, joka on tärkeä osa arkeani ( no juhlaahan sen kokoontuminen aina on!) tammikuun tapaamiseen päätimme tuoda lempirunojamme. Ystävät muutoinkin stimuloivat ja hedelmöittävät tätä matkaani – kiitos ystävyyksistä! Kiitos siitä, että saavutte Markun ja minun järjestämiin Runon ja suven juhliin, kaamoksen kaatajaisiin, sadonkorjuujuhliin, yhteisiin ruoanvalmistusiltoihin ja milloin mihinkin ystävätapaamisiin. Juhlan aiheita löytyy aina. Kiitos että kutsutte koteihinne, oivaltaviin jutteluihin, jakamaan niin iloa kuin surua. Kiitos että kohdataan missä vaan.

Kun suruista aloitin niin päätän iloihin, joista suurimmat ovat tietysti läheisimpäni. On ilo olla mukana valoisan, toimeliaan tyttären ja ihanan lapsensa elämässä. Juuri kuusi vuotta täyttäneen Leevin saamme luoksemme joka toinen viikonloppu. ( Tähän kuuluisi sydänhymiö, mutta en osaa laittaa sitä tässä).  Hän ”sotkee” sopivasti paitsi kodin myös vakiintunutta elämänjärjestystämme. Niin kuin Markku on sanonut, hänkään ei ( onneksi) voi vielä asettua vuorelle idän vanhojen viisaiden tavoin. Vielä on valaistuttavaa.

Markun ja minun ensimmäisestä kohtaamisesta ja ystävystymisestä tuli 2.12 neljäkymmentä vuotta. Juhlapäivä osui sopivasti E-L Mannerin juhlakonsertin päivälle. Sopivasti sen vuoksi, että  Manner oli Markun suosikkirunoilija jo tutustuessamme ja sittemmin hänestä tuli minullekin tärkeä, vaikka en mikään runotyttö ole ollut. Markun kanssa tapahtuu joka päivä jotakin mukavaa, jos ei muuta niin hyviä jutteluita. Niitähän rakastan. Ja kun muutimme uuteen kotiin reilu vuosi sitten on meillä jälleen kerran pesänrakennusvaihe. Koti on jokaiselle tärkeä paikka, niin minullekin, ja on ihanaa kohennella paikkoja, lisätä estetiikkaa ja viihtyvyyttä. Viimeisimpänä kohteena on ollut pohjakerros, jonne minua ei aluksi juuri huvittanut mennä edes pikaisesti käymään. Nyt se on suorastaan kutsuvan kodikas. Sytyttelen sielläkin tunnelmavaloja ja kynttilöitä. Arjen pieniä isoja iloja.

Matkustaminen Suomen ulkopuolelle ei ole kuulunut päättyvän vuoden ohjelmaan, mutta teimme Markun kanssa syyskuussa mieliinpainuvan neljän päivän reissun karusta historiastaan tunnetulle Seilin saarelle. (Luen muuten parhaillaan Susan Heikkisen kirjaa Pullopostia Seilin saarelta). Saari on hengästyttävän kaunis ja historia puhuu siellä edelleen. Etenkin iltaiset käyntimme saaren pienellä hautausmaalla olivat vaikuttavia. Tyhjän rakennuksen – me ainoina asukkaina – käytävillä tanssimme kaikkien niiden puolesta, joille se ei ollut mahdollista heidän ollessaan saarelle karkotettuina ja usein unohdettuina. Seilille palaamme ensi syksynä.

Mitä mahtaa tuoda tullessaan vuosi 2022? Toivottavasti maailma pärjää pandemioiden kanssa, toivottavasti vihanpitoa on vähemmän ja yhteisvastuuta enemmän. Toivotan kaikille levollista joulunaikaa ja toivontäyteistä vuotta 2022!